Siitä on puhuttu Meksikossa. Ja Saksassa.

Niin pitäisi puhua täälläkin.

Järkeeni ei käy, miksi avioliitot eivät ole määräaikaisia. On outoa, että elämän riskaabeleimmasta valinnasta on tehty elinkautinen. Minusta homman pitäisi toimia kuin ajokortissa: lopullisen läpyskän saa vasta, kun on todistanut pysyvänsä tiellä.

Uskon, että iso osa avioerotraumasta syntyy luulosta, että yhdessä painellaan ikuisesti.

Kun toivoo viittä vuosikymmentä ja käteen jääkin vain pari kömpelöä kuukautta, ei ihme, jos on vähän petetty olo. Mutta jos etenee yksi, kaksi ja kymmenen vuotta kerrallaan, suhteellisuudentaju säilyy.

Ennen eräpäivää olisi pakko keskustella, missä mennään, jolloin pahaa oloa ei voisi padota vuosikymmeniä. Ja jos sopimus saisi jatkoa, olisi varma, että toinen oikeasti tykkää.

Avioerolapsuuden järkyttämä uskoni ikuiseen yhteiseloon on aika olematon. Kun on saanut ihastella paraatipaikalta, kuinka kaikki räjähtää käsiin, ajatus elinikäisestä onnesta tuntuu aika tekopyhältä. Toki olisi mahtavaa, jos saman sankarin kanssa viihtyisi ikuisesti, mutta tiedän, että muutenkin voi olla onnellinen.

Koska mikään muukan maailmassa ei ole ikuista, miksi juuri avioliiton pitäisi olla?