Aplodit minulle: hommasin viimein pyöräilykypärän.

En pidä tätä hirveänä aikuistumisriittinä, vaikka onhan se hilpeää muistella pahinta uhmavaihetta aikoinaan. Isä printtasi raivokkaasti tilastoja ja laskelmia pyöräkuolemista, kun taas minä vetosin siihen, mihin kaikki muutkin: kaikkiin muihin.

Nyt kypärän helmoihin minut ajoi puhdas nynnyys. Aloin pelätä liikaa. Hiusten hulmuttelu Kumpulassa ei ollut enää hirveän antoisaa, kun mielessään näki veriset aivot jalkakäytävällä. En luottanut itseeni, enkä etenkään muihin.

Kypärä ei siis tullut järkisyy, vaan pelkosyy.

Ja ehkä ihan vähän ulkonäkösyykin. Uusi aarteeni on nimittäin aika hieno, juuri sellainen musta potta, jota näkee jokaisella.

Kun joukon voima piti yläasteella kypäristä kaukana, nyt se innosti suojaamaan hölmön pääni. Tämä pakottaa miettimään, kehittyykö ihminen itsessään lainkaan, vai muuttuuko hän vain säyseästi ympäristön mukana.

Oli miten oli, siinä hieno pottani on. Ja tässä ensimmäinen ostopostaukseni ikinä. Tupla-huisia!