”Naisena on paljon helpompaa kuin miehenä. Ei tarvitse perustaa uutta perhettä viisikymppisenä.”

Nainen, 52

Jos kerran imetys ei ole naiseuden paras puoli, olisiko sitten tämä?

Kuva: Real Simple

Ensimmäinen vuosi Tamperetta on takana.

Tänään otan valtavan rinkkani ja pyöräni ja palaan kotiin. Viimeiset päivät olen hihkunut jokaiselle, joka on jaksanut kuunnella: minä häivyn! Neljä kuukautta poissa! Ihanaa!

Syksyllä en uskonut tämän päivän olemassaoloon. Vihasin kaupunkia, ja tuleva vuosi tuntui loputtomalta. 

Kun ajoin pyörällä sateista siltaa Tammelassa, mikään ei muistuttanut mistään. Yksikään talo ei synnyttänyt muistoja juhlista, suukoista tai naurusta, eikä puhelimessa ollut kenenkään numeroa. Missään ei ollut mitään.

Olinkin poissa mahdollisimman paljon. Viikon henkireikä oli hetki, kun sain sitoa tossut ja juosta kovaa Töölönlahden pistävässä ilmassa. Se oli puhdistusriitti, jolla pesin sisämaakaupungin pois.

Olisi hienoa sanoa, että sitten jotakin radikaalia tapahtui. Ei valitettavasti. Mutta kun äsken luin marraskuussa kirjoittamani tekstin, huomasin, että jotain kuitenkin. Tuli joululoma, uusi asunto ja kansainvälisen politiikan kurssit, joista tuli oma olo. Viha laimeni inhoksi, inho sietämiseksi, ja parhaina päivinä kykenin jopa ajatukseen, että Tampere on ok.

Vihaan yhä Hämeenkadulla pyöräilyä. Inhoan rumia kerrostaloja, tiistai-Dorkaa ja ihmisten holtitonta alkoholimaniaa. Vihaan Näsinneulan neonvihreää vilkuntaa. Kehutut kirpparitkin olivat pettymys.

Mutta toisin kuin syksyllä, viimein on myös asioita, joista pidän. Rakastan lempijumppia ja tuttua salia. Rakastan kolmen euron tulppaanikimppuja, yhtä kahvilaa ja kotia. Pidän siitä kohdasta junamaisemaa, jossa on paljon vettä.

Syksyllä kirjoitin, kuinka Tampereella ei tunnu siltä, että elämä on ainutlaatuista, kaunista ja hyvää, että kaikista maailman paikoista täällä minun kuuluisi olla.

Olen yhä samaa mieltä. Uskon kuitenkin jo kestäväni sen. Tampere on ehkä ruma, tylsä ja vaatimaton kaupunki, mutta olen täällä, koska sen avulla olen vuosien kuluttua paikassa, jossa haluan olla.

Ja se on ihan tarpeeksi.

Kuva: Design on Tampere