Rakastan Vincent Urbanin reissuvideoita.

Se on outoa, koska omilla matkoillani en halua ottaa edes valokuvia. Rinkan pohjalle pääsee ainoastaan nuhjaatunut kertis, ja välillä sekin tuntuu tunkeilijalta.

Pelkään klassisesti, että kauniiden hetkien sijasta muistan kuvaushetken. Että jos kaikesta löytyy valokuva, muisti ei työskentele muistaakseen, jolloin autenttiset kokemukset sammuvat.

Siksi on ihanaa, että joku uudelleennauhoittaa muistoni. Ei ehkä ihmisiä tai hetkiä, mutta vuoret ja joet ainakin. Muiden huippukohtia katsoessa pääsee irti kaikesta, mikä omia hetkiä pilasi: kauniina auringonlaskuna ikävöi vain puhtaita lakanoita ja trooppisella saarella raivoitki, kun ötökät purivat jalat paiseille.

Pidän videoissa myös siitä, että ne huijaavat. Ei matkoilla näytä tuolta. Tai näyttää joskus, mutta tunnu ei ainakaan. Yleensä olo on arkinen, ja pää on täynnä käytännön toimia ja sielullista sälää. Jylhien maisemien edessä katsoo, muttei näe, koska yrittää niin kovasti pakahtua, muistaa ja elää samaan aikaan.

Videoiden kanssa ei tarvitse. Voi vain maata peiton alla ja keskittyä siihen pakahtumiseen.

Print screenit: Vincent Urban