Raitiovaunussa istui eilen nainen.

Syy oli ehkä kauniissa auringonpaisteessa tai syödyissä lakuissa, mutta hän päätti alkaa jutella. Sanoma oli suora: kehukaa itseänne kerran tunnissa.

Minä ja ystävä nyökyttelimme. Että jos kunnioittaa itseään, on helppo rakastaa myös muita, että kukaan muu ei elä elämääsi puolestasi, joo joo, tiedetään. Tätä samaahan Trendi hymistelee numerosta toiseen.

Naisen lyhyt kampaus yhdistettynä elämänviisauksiin antoi vihiä neuvojen syystä, ja sieltähän se lopulta tuli: aivoverenvuoto. Kymmenen päivää koomaa, leikkaus, menneisyyden unohtaminen. Nainen kertoi siitä, ettei tunnistanut lapsiaan ja siitä, kuinka aluksi hän osasi puhua pelkkää ranskaa, uusinta oppimistaan kielistä.

Minua eivät koskettaneet niinkään nämä traagiset detaljit, vaan se, miten nainen niistä kertoi tuntemattomalle ihmiselle – rakkaudella. En tiedä, osaanko selittää tätä, mutta nainen vaikutti siltä, kuin olisi onnellinen kaikesta kokemastaan. Että vau, sairaalassa olin, ja vau, nyt juttelen kahdelle nyökyttelijälle lauantaiaamuna.

Hän säteili salaa.

Kuolemaa lähellä olleiden tarinat kuulostavat usein identtisiltä, eikä mielestäni paljoa auta julistaa muille, että rakasta elämääsi, kun vielä voit. Ei se vain toimi niin. Mutta se, mikä jää sanojen ulkopuolelle, se todella toimii. Se mikä kuulostaa kornilta lehtijutussa, saa kusisessa seiskabeessä pakahtuvan soinnin. 

Ja siksi rakastan selviytymisen synnyttämiä viisauksia niin paljon.

Niiden voima ei ole ikinä itse fraaseissa, vaan lempeydessä niiden takana. Vaikka itse sanat eivät saa minua kehumaan tai rakastamaan itseäni yhtään tämän kovempaa, niiden taustavire koskettaa ja kovaa.

Kuva: For Me, For You