Teen nyt rohkeimman tekoni pitkään aikaan.

Tässä on lyhytelokuva, jossa näyttelen. Sen julkaiseminen pelottaa minua, kahdesta syystä.

Ensinnäkin kammoksun liikaa jakamista: oman itsensä esittelyä ja paljastamista. Varsinkin, jos yleisö on netin kasvoton ihmismassa. Kun sen eteen joutuu meikittömänä pölisemään ja itkemään, olo on aika paljas. On tarpeeksi traagista joutua kohtaamaan oma äänialansa ja naamansa, mutta kahta kauheampaa se on, kun tietää, miten moni muukin ne näkee.

Toinen syy pelkooni on itse elokuvassa. Kun katsoin sitä ensimmäistä kertaa, näin pelkkiä virheitä. Tuossa kömpivät paksut pohkeeni, tuossa typerä ilme. Kun lyhäri julkaistiin, halusin vain unohtaa sen. En mennyt ensi-iltaan, kiukuttelin ohjaajalle.

Salaa, absoluuttisen salaa, olen kuitenkin ylpeä. En lopputuloksen takia, vaan siksi, että ylipäätään uskalsin. Lähdin kuvauksiin, vaikka edellisiltana raivosin, että en tule. Näyttelin, vaikka inhoan sitä. Selvisin hengissä, vaikka moni tuttu ja tuntematon näkee nyt pisamani ja parkumiseni. Nyt elokuva muistuttaakin minua ennen kaikkea rohkeudesta.

Siksi päätin jakaa sen myös teille.

Kuulen mielelläni ajatuksianne, vaikka mielelläni en.

PS: Haluan jakaa elokuvan myös siksi, että sen tekijät saavat työstään ansaitsemansa kunnian. Erityiskiitos siis uutterasta ohjaajasta, kauniista valoista ja suloisesta musiikista. Olen kiitollinen etenkin niistä tylsistä askareista, joista en tiedä mitään.