Ensimmäinen murhe
Siinä on ensimmäinen asia, joka häiritsee ajatuksiani tuhottoman paljon. Tampereelle muuttaminen on ollut nimittäin aika hirveää.
Sanotaan, että kaikki on asenteesta kiinni. Että jos vain päättää sopeutua, niin simsalabim, kaikki muuttuu paremmaksi. Väärin. En usko, että asenne on seurausta järjestä, vaan tunteesta. Jos kaikki ratkeaisi pelkällä itsepakotuksella, ei maailmasta löytyisi elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä.
En osaa verbalisoida, miksi kaupunki tuntuu niin pahalta. Hankin uuden asunnon, jossa on kaunis lattia. Teen asioita, joita rakastan kotona. Hukutan suruni armybiciin ja afrikkalaisiin kirjoihin. Silti ahdistaa.
Rehellisesti, vilpittömästi ja valitettavasti sydämeni majailee 170 kilometriä kaakkoon. Siellä se säntäilee Töölönlahdella ja ihmettelee, kun omistajaa ei näy. En kaipaa kotoa mitään erityistä asiaa. Kyse ei ole yksittäisistä kahviloista, ihmisistä tai poukamista, vaan kokonaisuudesta. Tuntuu, että kaikki oikeasti tärkeä on siellä.
Eräs vanhempi opiskelija kysyi, että eikö ole aika tyttöjuttu murehtia asuinpaikkaansa. Että sama se missä on, tahdosta se on vain kiinni, ryhtiä pyttyyn. En allekirjoita. Olen varma, että kyse on siitä, kokeeko muuttavansa eteenpäin. Vaikka arki olisikin rankkaa, helpottaisi ainakin tietoisuus siitä, että elää elämää, jota haluaakin. Että olisi se maailman keskeisin tunne, että elämä on hienoa, omannäköistä ja tärkeää. Sen avulla kestäisi koti-ikävän ja psykologisen höykytyksen.
Kun sitä oloa ei ole, ei kyse ole pienestä tyttöjutusta.
Kaikki olisi varmasti mutkattomampaa, jos tärkein pala olisi kohdillaan: valitsemani ala. Senhän takia kaupunkiin päädyinkin. Jos voisin ajatella, että perkele, taistelen vuodet läpi, koska tuleva ammatti on niin mahtava, silloin en olisi tässä ruikuttamassa.
Kuvan kohtalontoveri: Zombie’s taking over
