”Fleet Foxes soi, hajotin juuri punaviinipullon. Olen onnellinen.”

 

Kaikki sanottava tiivistyy ylläolevaan tekstiviestiluonnokseen, jonka olen tallentanut puhelimeeni heinäkuussa.

Aioin palata yksinmatkustamisen huippuhetkiin vasta joskus myöhemmin. Paras ystäväni on kuitenkin lähdössä yksin Indonesiaan surffaamaan ja on huolesta sekaisin. Raukka pyytää lähes päivittäin, että nyt niitä hyviä asioita, tai ei uskalla lähteä matkaan ollenkaan.

Tässä siis olisi täyslaidallinen kliseitä, jotka valitettavasti pitävät paikkansa.

Yksin saa helposti seuraa. Yksin saa päättää, mitä tekee. Luottamus maailmaan kasvaa, kun ymmärtää, että niistä itkupatkupaniikeistakin selviää.

Parasta on myös ajatusleikki jos.

Jos en olisi lähtenyt matkaan yksin, en olisi koskaan päätynyt Berliinin University of Artsin juhliin, öiselle kadulle puhumaan kuolleista sukupolvista tai makaamaan koko päiväksi puistoon rinkka tyynynä. En olisi tutustunut kolmeen hömelöön brittipoikaan, metsästänyt aamuhämärässä hostellia Bangkokissa tai saanut lentopelkoon sympatiaa hollantilaiselta atleettipilotilta.

Olisin seurassa toki päätynyt toisiin paikkoihin ja toisiin hetkiin, mutta tämä on keskeistä: nyt kaikki hetket ovat omiani. On ihan mahtava tunne, että kaikki matkalla koettu on omaa ansiota.

Matkustaminen pelkän oman rinkkansa seurassa ei ole erityisen villiä tai rohkeaa, vaan samalla lailla arkista ja kuplivaa kuin kaksin rinkoinkin. Pelottavaa se on, myönnetään, mutta ei liian pelottavaa. Sitten kun maailmalla on, sitä vain ihmettelee, miksei lähtenyt aiemmin.

Ystäväni tiivistää asian hyvin: ”Traveling will probably make you free, doing things alone will probably make you stronger, falling in love with new people will probably make your life more beautiful, being near the ocean will probably make you happier.”

Lisää kliseitä, mutta myös lisää totuuksia.

Olenkin vakaasti sitä mieltä, että aivan jokaisen täytyy kerätä rohkeutensa, edes kerran, ja lähteä maailmalle yksin.