Minulla on pieni Afrikka-tarina, jota en ole muistanut kertoa.

Se on pieni kohtaaminen, mutta jotenkin symppis.

Tutustuin Murchison Fallseilla poikaan, joka oli rakastunut suomalaistyttöön. Viimeisenä päivänä ja juuri ennen kuin hyppäsin bussiin poika kysyi, voisinko viedä tytölle mukanani postia. Rakkauskirjeen kuljetus tuntemattomalle tyypille? Ei siihen voi muuta kuin suostua. Poika pinkoi hakemaan kaksi postikorttia ja kirjoitti ne kuumaa konepeltiä vasten.

With all da love from Uganda, päättyi toinen kortti. Toisessa luki tytön sähköposti, jonka kautta lupasin metsästää hänet käsiini.

Kun pääsin kotiin, lähetin osoitteeseen sähköpostia. Error. Käsiala oli kovin hieroglyfinen, joten kaikki arvaukseni palasivat bumerangina takaisin. Lopulta luovutin.

Kortit tuskin löytävät ikinä perille, mutta se ei haittaa.

Ehkä suhde on jo kariutunut. Ehkä onnellinen pariskunta nauraa skypetärskyissään, miten outo rakkauskirje ei päätynyt perille. Ehkä spontaani kortinpostitus on jo unohtunut.

Se ei ole oleellista. Oleellista on, että silti pikkuruinen hetki säilyy. Sillä usein ihmissuhteiden päättyessä miettii, että katoaako kaikki. Pelkää, että maailmalta unohtuu kokonaan se, että tämä rakkaus oli totta.

Tällä kertaa ei unohdu.

Todistusaineisto on hyvässä tallessa.