Lopetin juuri Anna Pihlajaniemen kirjan Adoptiomatka, jossa hän kertoo viisi vuotta kestäneestä adoptio-odotuksestaan. Vuosiin mahtui niin monta kanssaihmisten älynväläystä, että ulkopuolistakin sattuu ja suututtaa.

”Kiinnostaisi tietää, miksi kaikki ottavat ’nättejä kiinalaisia lapsia’, ja niin harvaa kiinnostavat esimerkiksi rumat venäläiset.”

”Tässä on Anna, hän harrastaa adoptiota.”

”Mikä teidän adoptiossa muka kestää? Eihän Angelina Joliella ja Madonnallakaan kestänyt noin kauan.”

”Adoptiolapset eivät opi koskaan kunnolla suomea. Se on kamalan sääli.”

”Oletteko kuulleet kiintymyssuhteesta? Muuten hän voi lähteä kenen tahansa matkaan.”

”Mielestäni lasta ei pitäisi edes opettaa kutsumaan adoptiovanhempia äidiksi ja isäksi, kun ne eivät kerta sitä ole – valehdellaan heti kättelyssä.”

”Kun lapsenne tulee täysi-ikäiseksi, hän matkustaa varmasti takaisin Kiinaan, etsii oikeat vanhempansa ja unohtaa teidät. Että se siitä kiitollisuudesta sitten.”

Auts. Mitä tähän voi edes sanoa?

Kuva: Mother Nature Network

Sukulaisvisiitti on kuin matka rinnakkaistodellisuuteen.

Tämä todellisuus sisältää sellaisia asioita kuin kukalliset tekokynnet, täytetyt linnut ja ampumarata. Ei ole me, on myö, ei tahallaan, vaan ihan uhalla. Pikkuserkusta tulee metsäkoneen kuljettaja, kuten isästään ja veljestään. Kasvissyönti hämmentää, samoin ne kaksi naista Halpahallin edessä, joilla on kaavut. Yöllä ei voi nukkua ikkuna auki, koska alapuolella kulkee pilislenkki.

Vanhemman polven immoset, pehkoset ja pulkkiset hukuttavat aikaansa kalastukseen ja ristikoihin, nuoremmat baareihin, joita on kolme. Yhdessä käyvät lätkäjätkät ja diivat, toisessa amikset ja kolmannessa kaikki muut, koska sinne pääsee ilmaiseksi. Oluen saa eurolla, siiderin kahdella.

Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta olen rajattoman onnellinen, että vanhempani eivät jääneet tänne, vaan valuivat etelään. On pelottavaa miettiä, että kuka edes olisin, jos olisinkin kasvanut täällä.

Kuinka sama olisin, jos raitiovaunut ja lukuisat kirjastot olisi korvattu pillurallilla ja vanhalla lätkähallilla? Mitä tahtoisin elämältäni, jos ystäväni tahtoisivat koneita ja kampaamotyötä? Siis: mikä ihmisessä on perusluonnetta, mikä ympäristösaastetta?

Yleensä olen helpottunut, että en tiedä. Että saan olla vain se helsinkiläisperse, joka saapuu tähän todellisuuten ihmettelemään kärpäsiä ja metrin mittaista ostoskatua, ja palaa sitten iloiten omaansa.

Tällä kertaa kuitenkin hämmentää.

Kuva: JKWeb