”Ei se kai ole yhtä surullista kun luurankomainen somalilapsi haihtuu elävien kirjoista, kuin se, että toista kymmentään käyvä norjalaisnuori saa haulista takaraivoon.

Ovatko kuolemat tasa-arvoisia?”

Häkkilintu esitti kirjoituksesssaan kysymyksen, johon oli pakko tarttua.

Ei, kuolemat eivät ole tasa-arvoisia, mutta täytyisikö niiden edes olla?

On selvää, että minun on helpompi samaistua itseni ikäiseen pohjoismaalaiseen, kuvitella meren tuoksu ja kiväärin äänen aiheuttama paniikki, kuin kuvitella, miltä tuntuu kasvaa ja kuolla kylkiluita vihlovaan nälkään.

Koska samaistuminen lähelle on helpompaa, myös suru on suurempi. Minusta se on luonnollista ja ihan sallittua. Ei ole hedelmällistä kieltää yhtä surua vetoamalla toiseen: mitäs nyt suret norjalaisia, kun et ikinä ole itkenyt etiopialaista.

Ja nyt puhun pelkästä surusta, tästä ahdistavasta olosta rintakehän alla.

Minusta suruja ei saisi arvottaa eikä surusta saisi syyllistää. On asia erikseen huomioida, mitä tekevät länsimaat tai missä suhteessa apua jaetaan, mutta yksilön kyyneleitä ei saa tuomita.

Sillä eikö tärkeintä ole, että osaa ylipäätään olla surullinen maailman pahuudesta, oli kohde mikä tahansa?