Museokadun elintarvikeliike Heinonen on hurja. Odottelin eilen teatterin alkua, kun verensokeri alkoi vaatia toimenpiteitä. Ensimmäisenä vastaan osui pikkuruinen kivijalkaputiikki, jonne oli pelottava mennä, etenkin kun tiskin takaa rouva kysyi, mitäs neidille saisi olla.

Takaseinä oli täynnä pitkiä hyllyjä, joilta kauppias valikoi rusinapaketin. Olo oli sama kuin lapsena, kun lähikioskissa irtokarkit piti valita tiskin takaa yksitellen ja kauppa-auto Vankkuri ajoi pitkän tien päähän. Hurmaava, mutta samalla hieman epämiellyttävä.

Olen aina vältellyt kivijalkaputiikkeja niiden pelottavuuden vuoksi. Kuten monelle muullekin liukuhihnaan tottuneelle, minulle on aina yhtä villiä kohdata kaupassa oikea ihminen. En myöskään ole niitä, joista on mahtia pulittaa elämyksellisestä kauppatuokiosta tuplahinta, enkä niitä, joille pikkuliike on pysyvä ja ideologinen valinta. Tiivistettynä: en osaa kivijalkaliikkeitä.

Kivijalkahoito koetti vakuuttaa jo viime kesänä, että liikkeet ovat helpompia kuin luulisi. Että niiden suosijat eivät ole rikkaita elitistejä ja rahaa kuluu yhtä vähän kuin ketjukaupoissa, laatu vain on parempaa. Paha sanoa, kun itse puputin turvallisesti aivan samoja sunmaideja kuin yleensäkin.

Opettelu kuitenkin jatkuu. Vaikka liikkeet ovat pelottavia eivätkä välttämättä loista aukioloissa, hinnoissa tai edes laadussa, jotain tunnelmallista niissä on. Vinkkejä putiikkien kesyttämiseksi otetaan siis vastaan!

Kuva: Sun Maid