”Kaiken annan jos vain tahdot ottaa vastaan. Se ei ole paljon, vain minun koko maailma.”

Tyrävyön melodramaattinen luritus sai todellisen merkityksen, kun lumenpudottaja pisti hanskat tiskiin ja tavarat huutonettiin. Lista myytävästä omaisuudesta on hupaisuudessaan jopa surullinen, vai mitä sanotte näistä:

Samurai miekka, muovi palmuja, Pieno Bambino, Ultraääni ilman kostuttaja (lähes uusi), 2 Tulostinta, uutena hintaa en muista, mutta sen muistan että kassalla kirveli.

Nyt en irvaile oikeinkirjoitukselle, vaan olen vilpittömästi liikuttunut. Siellä se todella on, koko kolmihenkisen perheen elämä, kohta kuorma-autossa matkalla uuteen kotiin. Peräkontissa ei heilu vain konkreettinen roina, vaan myös tunnelmia. Ensimmäinen oma astiasarja. Anopin ostamat, oksennuksenväriset pussilakanat. Lapsen uniriepu. Miten sellaisista voi luopua?

Ja kuka sellaisia tahtoo ostaa? Onko jonkun aikomuksena todella elää yksityismuseossa? Tai mitä jos ostaja himoitseekin vain autoa ja elektroniikka ja kippaa samuraimiekat tunkiolle? Kuinka surullinen ajatus!

En tiedä, kumpaa on helpompi ymmärtää, totaalista luopujaa vai koko komeuden uutta onnellista omistajaa.