Päivän ja viikon puheenaihe: kenen juttuja täytyy kestää.

Vain luuserit liikkuvat ilman julkisia treenikalentereita, aloitti Virpi.
Yritin ohjata kaikki kanssani käydyt keskustelut salitreeniin. Ihmetyttää, että kukaan tyypeistä ei ajanut ylitseni trukilla, jatkoi Tiiti.
Mikä on vialla jos yli 30-vuotiaat ihmiset eivät tajua, että heidän henkilökohtaiset päivityksensä leviävät melkoisen laajalle, hiiltyi Sensei.

Kolmikolla on tykkejä pointteja, mutta jäin miettimään etenkin sitä, miten suurta vihaa muiden juttujen kuuntelu oikein herättää. Juuri kukaan ei tunnu tajuavan treenilätinää tai kakkaraportteja, mutta minä en ymmärrä niistä hiiltymistä.

Mikä siinä on niin raivostuttavaa, että yksi hihkuu blogissa kahvakuulista, toinen kaverille makroravinteista ja kolmas fabokissa vauvakakasta?

Tunnistan toki tunteen, että onpa ärsyttävä tyyppi. Silloin tosin vika on minussa. Jos toisten kuuntelu raivostuttaa, lähes aina syy on joko ylemmyys tai alemmuus. Kärjistetysti, että ei saatana kun mulla menee paremmin kuin tuolla läskiperseteiniäidillä, tai että piru vie, minä läskiperse en tee mitään kun muut käy aamukuuden armybicissä.

Ja sehän on ihan naurettavaa.

Olen sitä mieltä, että toisten jutuista hermostuvat saisivat vetää syvään henkeä ja muuttaa asennettaan.

Sen sijaan, että keskittyy siihen, mitä ei tahdo kuulla, voisi joskus miettiä, miksi toinen haluaa asiasta kertoa. Ehkä innostustaan, ylpeyttään tai epävarmuuttaan – ja mitä sitten? Antaa kertoa, jos haluaa.

Onko se oikeasti niin rasittavaa?

Kuva: Aih

Raivostuttaa.

Heppalihakeskustelu nosti taas esille kirjoitustavan, jota vihaan.

Oli puhe sitten lihansyönnistä, ilmastonmuutoksesta tai turkiksista, tekstin kaava on aina sama: ensin tunteet nostetaan pintaan liikuttavilla ja järkyttävillä faktoilla, mutta sitten jätetään kertomatta, miten tilanteen voi muuttaa.

Hyvä, muttei valitettavasti ainoa esimerkki on maanantaisen Metron lukijakolumni. Miia Hämäläinen kirjoittaa Kysy lihan alkuperästä-kolumnissaan koskettavasti eläintuotannosta. Hän kuvailee sydäntäriipivästi sikaa kaasukammiossa, kanaa värisemässä keinovalossa ja lehmää, jolla on pyssy ohimolla.

Alkaa ahdistaa, liikuttaa, raivostuttaa.

Kun kolumnisti viimein kertoo, että julmuudet voi lopettaa ja kuluttajalla on vaihtoehtoja, meinaa tulla onnen itku. Että jes, kerro minulle, mitä ne ovat. Mutta ei. Sen sijaan, että hän kertoisi kolme täsmäneuvoa, hän höpisee ympäripyöreitä.

”Onneksi on vaihtoehtoja. Käytetään niitä! Selvitetään, miten eri valmistajien käyttämät tuottajat eläimiä kohtelevat, ja valitaan paras. Vaaditaan inhimillisiä toimintatapoja.”

Eli mitä? Mitä helvettiä inhimilliset toimintatavat meinaavat arjen valinnoissa?

Ainoa arkineuvo, jonka Hämäläinen tarjoaa, on neuvo kysyä ravintolassa, millaiselta tilalta liha on lähtöisin. Hyvä neuvo, mutta melko marginaalinen.

Ja se on inhomieni tekstien vika.

On aivan turhaa mouhota lihansyönnin paskuudesta, ja sitten jättää lukija yksin tuumaamaan, mitähän asialle voisi tehdä.

Tietenkin on tärkeää muistuttaa, kuinka julmasti eläimiä kohdellaan. Toki faktat muuttavat yleistä mielipidettä, yhteiskuntaa ja lainsäädäntöä. Silti on raivostuttavaa, että teksit hukkaavat potentiaalinsa arkipäivän muutokseen. Kun taistelutahto ensin nostatetaan ja sitten jätetään ilman käyttöä, lopputuloksena on vain turhautunut ja voimaton lukija.

Se ei paranna yhdenkään possun elämää.

Jos taistelutahto heräsi, lue neuvoja kommenttiosiosta.

Kuva: Matilda K.