Jipii.

Ilmoittauduin ensi kesäksi maratonille.

Ensin latelin ystävälle kaikki syyt ja tekosyyt, miksi vielä ei ole oikea hetki, ja ystävä sanoi vain taikasanat: sitten kun tulee inspis niin sitten on hyvä.

Ja nythän on, inspis ja hyvä.

Ajattelin kokeilla, päteekö lentolippumetodi muuhunkin elämään. Että laittaa silmät kiinni ja sormet näppäimistölle, kirjautuu verkkopankkiin ja antaa mennä. Huijaa itsensä tekemään päätöksen, ja antaa kaiken muun järjestyä itsestään.

Sen lisäksi, että aion tarpoa 42 195 metriä, aion tehdä sen ilolla.

En siis suostu kuuntelemaan pääni höpinää siitä, miten tässä ei ole mitään erityistä, tai että kaikki menee pieleen ja treeni tuhoaa jalat ja mitä ikinä. Ei. Olen lapsellisen innoissani. Peloissani. Hiton ylpeä.

Sillä vaikka puoli ihmiskuntaa on juossut saman matkan jo aiemmin, minä en ole. Minulle tämä on uusi ja superrätärätäräpäräyttävä asia.

Siksi kuulen tosi mielelelläni kaikkia kokemuksia ja käytännön vinkkejä. Sillä niin sympaattinen kuin J. P. Roosin maratonkirja onkaan, sen analyysit naisjuoksijan takapuolen pyöreydestä eivät ehkä yksin riitä onnistuneeseen matkaan.

Kuva: Matilda K.