”Joskus tulee törttöjä kommentteja, että ootko sä joku vammanen, mee leikkaukseen, sun pää näyttää ihan viinirypäleeltä.”

Haastattelin Demiin ysiluokkalaista tyttöä, joka syntyi keskosena ilman oikeanpuoleista silmää, korvaa ja poskea. Nenästä oli kasvanut sormi.

Odotin rankkaa elämäntarinaa, sain kujeilevan elämänasenteen. Juteltiin Aku Hirviniemestä, pianonsoitosta ja ripsiväreistä. Ja vähän ajattelemattomista ihmisistä, myös.

Ei mun elämä ole sen vaikeampaa kuin muillakaan. Miksi olisi? Mähän olen ihan tavallinen, tyttö sanoi.

Nimenomaan.

Sen jälkeen tein Utaimeen juttua kuvataiteilija Lissu Lundströmistä, joka CP-vamman takia maalaa suullaan. Omenapaistoksen ja naurun täyttämän haastattelun jälkeen Lissu vakavoitui ja esitti pyynnön: ethän tee tästä mitään nyyhkytarinaa?

En ikinä, vannoin, ja kaadoin kuppiin lisää Karibian aurinkoa.

Juttukeikkojen jälkeen jäin miettimään, kuinka helppo olisi vahingossa kirjoittaa hienon hieno selviytymistarina. Sellainen, jossa päähenkilö ei jää uhriksi, vaan elää pirtsakasti itsensä näköistä elämää.

Vaikka eihän sen pitäisi olla mikään poikkeus, vaan itsestäänselvyys.

Jäin pohtimaan, kuinka samalla kertoa ihmisen kiinnostavasta kohtalosta, mutta myös välittää se lempeä, arkinen luontevuus, jolla ihminen itseensä suhtautuu.

Kuinka kirjoittaa ihmisestä, ei olettamuksista.

Kuva: Krzysztof Pacholak