Aussipoika oksentaa, minä itken.

Bussi on ohittanut jo kauan sitten pelottavan nopeuden rajan. Nyt kaahataan hengenvaarallisesti. Hiekka pöllyää, kuopat iskevät ihoon ja olen aivan varma, että kuolemme kaikki.

Vaikka rakastan matkustamista, konkreettinen matkanteko on usein aivan perseestä.

Täällä on aivan normaalia ajaa kaatosateessa, vaikka pyyhkimet eivät toimi, ja tuulilasi on niin säröillä ja huurussa, ettei siitä näe läpi. On ok ohittaa ylämäessä, änkeä etupenkille neljä ihmistä ja mutkitella ojia myöten. En edes mainitse kypärien ja turvavöiden puuttumista, koska se olisi jo naiivia.

Kestän kyllä, että matkustaminen on hikistä, inhottavaa ja väsyttävää. Kestän, että sylissäni istuu alaston lapsi ja pääni päällä kana, että bussit hajoavat ja ihmiset huutavat, mutta en sitä, että joudun joka kerta pelkäämään henkeni puolesta.

Vaikka kaikki muu on asenteesta kiinni, helvetilliseen ajotapaan en totu koskaan.

Kuvat bussimatkalta, joka 8 tunnin sijaan kesti yli 20 tuntia.

Safari: nähty.

Kolmen päivän reissu Murchison Fallseille oli mielenkiintoinen kokemus.

Ennen matkaa ajattelin, että jätän eläinten perässä kruisailun mieluusti muille, mutta perillä muutin mieleni. Kun tänne asti on tultu, Afrikka-kliseet on sama hoitaa alta pois.

Ja olihan safarilla kivaa.

Kansallipuistossa luonto on kaunista, helle huumaava ja taivas oikeasti uskomattoman suuri.

Sen sijaan päätarkoitus, eläinten bongailu, on vähän tylsää. Kaikki näyttää livenä niin kovin pienelta: kirahvi koomiselta, krokotiili nynnyltä, antilooppi ruipelolta. Tietenkin on kivaa nähdä virtahepopesue ja norsulauma niiden kotikulmilla, mutta ei nyt ihan niin kivaa, että pelkästään siitä maksaisi satoja euroja.

Ehdottomasti antoisampi eläinkokemus olikin, kun pimeällä telttaani rynni mangon perässä kokonainen pumbaperhe.

Kannatti kokea.