En ole koskaan kuullut yhtä paljon anteeksipyyntöjä kuin menneiden päivien aikana.

Ugandalaisilla on kumma tapa pyytää anteeksi aivan kaikesta, erityisesti asioista, joihin heillä ei ole osaa.

Minä unohdan huivin maihin, poltan nenäni ja saan reiteeni mustelman – ugandalainen sanoo I’m sorry. Kun teltta on liian ahdas punneruksille, jalassa on arpi vanhasta palohaavasta tai kirja loppuu, valitteluja sataa.

Vaikka ilmaus on enemmän pahoittelu kuin suora anteeksipyyntö, suomalaisittain pikemminkin voi ei kuin anteeksi, tottumattoman korvaan se kuulostaa huvittavalta.

Eilen uusi ystäväni Constance kysyi, onko minulla pisamia ympäri vuoden. Vastasin myöntävästi. Nainen otti syvän myötatuntoisen ilmeen ja harmitteli, miten paskamaista on, etten pääse ihosairaudestani koskaan eroon.

Nauratti.

Edes vakuuttelu, että kotona valtaosa pitää pisamia viehättänä, ei vähentänyt osaanoton määrää.

Jatkuva imsorryn kuuleminen onkin mielenkiintoista juuri siksi, että se kertoo paikallisten pienistä ajatuksista, jotka eivät muuten tulisi ilmi.

Kuvat: Chelsea