”Se on vanhan katkeran ukon kirjoittama kirja, siis Väinö Linnan.

Päähenkilöitä mm. Hulvaton Hietanen, ahmunmielessäniinsikahyvännäköinen Rokka, Hiemanko-olenretardi Vanhala sekä rambo-Lehto.”

Mahtavaa.

15-vuotiaan ’Cause I’m goin’ Crazy -blogin kirjoittajan arvio Tuntemattomasta sotilaasta on suoraa puhetta. Arvostan sitä.

Tekstin innoittamana aloin muistella, mitä totuuksia olen itse aikoinaan toimittanut opettajien tietoisuuteen.

Ja muistuihan niitä.

Yläasteella kirjoitin elokuva-arvion Pingviinien matkasta. Arvio oli sekopäisen ponnekas, ja huipentui loppuun, jossa suosittelin elokuvaa kaikille pedareille, jotka haluavat tirkistellä viattomien pingiivinien elämää.

Opettajan punakynä kysyi, karkasiko mopo käsistä.

Taisi karata. Ja hyvä niin.

Välillä pitää tehdä ylilyöntejä ja antaa kirjallisen mopon keulia. Jos siis muistat omia julistuksiasi, kerro ne meille.

Kuva: Marc Wathieu

”I have often felt as though so much of my emotional life has been spent trying to “move on” from things that seem no more escapable than my own skin.

We are all full of ghosts, people and cities we no longer visit but within whom we felt incredibly alive, and there is no reason to pretend they never existed.”

Niinpä.

Chelsea Fagan on oikeassa.

Olen aina inhonnut ilmausta yli pääsemisestä, oli kyse sitten pettymyksistä, parisuhteesta tai rankoista kokemuksista. Fagan tiivistää siihen syyn hyvin kirjoituksessaan How Do You Move On?.

Kummitusten kanssa on hyvä elää.

Sitaatti: Chelsea Fagan