Lapsuudenystävää ei saa kiinni viikkoihin.

Yksi jättää vastaamatta Facebookissa. Ja toinenkin.

Tekstareihin ei palata ja takaisin ei soiteta. En tiedä, miksi niin monen puhelinkäyttäytyminen on lepsua ja nettioleminen sitäkin hirveämpää. Se tekee minut onnettomaksi.

Onneksi on Emilia, onneksi on Vincent.

Kun paskamaisessa olossa vannon, etten enää ikinä ota yhteyttä kehenkään, silloin soi puhelin. Jos en vastaa, se soi uudestaan.

Isosiskoni Emilia soittaa joka ilta. Soittokierros toistuu tuttuna ja turvallisena, ja päättyy sanoihin:

Oli kiva päivä tänään, hyvää yötä.

Ei ole parempaa.

Sitten ilmestyy sähköposti Vincentiltä, belgialaiselta tutulta.

Poika on pitänyt kahden vuoden ajan sinnikkäästi yhteyttä. Kerrasta toiseen hän jaksaa kysellä kuulumisia ja toivoa skypetreffejä. Tänään Vincent kertoi japanilaisesta tytöstä, josta hän pitää, minä puhuin lumesta.

Ja taas kenkku päivä muuttui hyväksi.

On armollista muistaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät mieti turhia. Jotka eivät märehdi, vaikuttavatko he hölmöiltä tai liian innokkailta.

Kun turhaudun vastaamattomista viesteistä, muistan kaksikon, joka ehdoitta haluaa kuulla, mitä minulle kuuluu. Ja mietin, että ihmisellä on hyvä olla joku, joka ottaa aina ensiksi yhteyttä.

Ja jos jollekin se olen minä, olkoon niin.

Kuvat: Matilda K.