Tyhjillään oleva asunto.

Ensimmäisenä mieleen tulee kuva graffittitönöstä junaradan vierellä, ei jugendpastellista keskustassa.

Asuin viime syksyni kodissa, jonka omisti sukulaisen ystävä. Kaksio oli tyhjillään, koska se oli miehen kaupunkiasunto. Yksi kymmenestä, tosin. Kalustettu, saunallinen, parvekkeellinen koti odotti pölyisenä niitä kertoja, kun mies piipahti paikkakunnalla. Kaapissa oli vuonna 2005 vanhentuneita säilykkeitä.

Kun muutin pois, tyhjä asunto jäi.

Eikä se ole ainoa.

Perhetuttu omistaa kerrostalosta kokonaisen kerroksen. Etelä-Helsingistä, merinäköalalla. Se toimii kesämökkinä, katsokaas.

Kaverin isoisällä taas on suuri jugendtalon asunto Kampissa, tyhjillään.

Jokainen miehistä on selvästi niin varakas, että voi pitää asuntonsa varalla.

Mikä heitä riivaa?

Tietenkin asunnot ovat hyvä sijoituskohde, toki varakoti keskustassa on kätsy juttu. Ja totta kai, jos rahaa löytyy, saa ostaa yhtä paljon asuntoja kuin perustero elämässään autoja.

Mutta se, mikä asunnon erottaa autosta, on vaikutus muihin. Kahdeksan luksusautoa ei ole keneltäkään pois, mutta kahdeksan tyhjää asuntoa on kahdeksan kotia vähemmän. 

En tiedä, onko ilmiö yleinen vai hyvin marginaalinen, mutta se turhauttaa.

Päähäni ei vain mahdu, että monta huoneistoa makaa pölyisenä, verhot suljettuna, ilman asukasta. Vaikka asunto on niin käyttöasia kuin asia voi maailmassa olla.

Minun oikeustajuni mukaan se on väärin.

Kuva: Matilda K.