Erään kolarin tarina
Kirjoitus siitä, millaista autokolarissa on:
Äänet palasivat vasta hetken päästä.
Etupenkillä istunut ystävä kertoi, että kaiteen kirskunta oli ollut vihlovaa, mutta minä en kuullut.
Kuten liftauskirjoituksessa mainitsin, olin viime kesänä pienessä kolarissa. Mitään ei sattunut, vaikka elementtejä olivat moottoritie, 140 km/h, pakettiauto, törmäys, kaide ja sade.
Kaikki tuntui kovin arkiselta.
Hetkeä ennen iskua ehti tajuta, että kohta osuu.
Sitten mentiin. Aluksi tömähdettiin hallinnan menettäneeseen pakuun, seuraavaksi jäätiin sen ja kaiteen puristukseen.
Ja simsalabim, sitten oltiinkin jo varoituskolmion takana saksalaisen pellon vieressä, poliiseja odottamassa.
Toimimme, kuin ihminen usein pelästyessään: aloimme nauraa. Hilpaisin pusikkoon puhelin tanassa ja hekotin hermostuneesti kuin kännikala. Linjan päässä ystäväni panikoi, ovatko kaikki kunnossa, ja minä vain tyrskähtelin, että paku oli sininen.
Pelko iski vasta perästä päin.
Vaikka mitään ei sattunut, pää alkoi pyörittää pirullista kelaa nimeltä mitä jos. WHO:n mukaan vuosittain maailman auto-onnettomuuksissa kuolee 1,2 miljoonaa ja loukkaantuu 50 miljoonaa ihmistä. Me siis pääsimme helpolla. Silti oli henkisesti aika tönitty olo.
Lopulta matka jatkui.
Kun illalla pääsimme viimein perille, katsoin hämärtyvän Dresdenin valoja, ja mietin, miten hienoa on saada elää.
Sitten päätin, etten enää ikinä elämässäni kieltäydy suklaasta.
