Olin hoitamassa lapsia.

Viisivuotias lappasi kitaansa liha-makaronilaatikkoa ja kertoi innoissaan delfinaariosta. Delfiinit olivat hyppineet monien renkaiden läpi.

Sitten katsoimme Olipa kerran planeetta maa -piirrossarjaa. Siinä puhuttiin ilmastonmuutoksesta, pakkotyöstä ja lapsisotilaista.

Päivän jälkeen ajatus siitä, mitä lapsen kuuluu tietää ja olla tietämättä, jäi kummittelemaan päähäni.

Lastenhoitajan näkökulmasta vastaus on helppo. Päätös kuuluu vanhemmille. Jos vanhemmat haluavat kertoa, että lihansyönti ja delfinaariot ovat ok, se on heidän asiansa. Jos he haluavat lastensa tietävän ryöstökalastuksesta ja rotuvihasta, se on heidän asiansa.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa yleisemmällä tasolla.

Sillä kumpi on suurempi oikeus: lapsen oikeus viattomuuteen vai tietoon?

Tavallaan: Meneekö lapsen viattomuus muka automaattisesti rikki siitä, että hän kuulee pahoista ja vaikeista asioista?

Toisaalta: miksi lapsen edes pitäisi kantaa reppuselässään asioita, joista valtaosa aikuisista ei halua piitata? Jos itsekin ummistan silmäni Amazonin sademetsän tuholta, miksi pikkuihmiseltä voisi vaatia enempää?

Ja ennen kaikkea, mikä on tiedon seuraus: auttaako se lasta kehittymään humaaniksi, älykkäksi aikuiseksi vai pelkästään yöunensa menettäneeksi kyynikoksi?

Minä en tiedä. Minä mietin.

 Kuvat: Claerwen James