Päiväkirjan kirjoittamisesta

Siskoni hämmentyi, kun kuuli minun kirjoittavan päiväkirjaa. ”Vielä tuon ikäisenäkö?”

Tuttu juttu. Ihmiset, jotka eivät kirjoita päiväkirjaa, jaksavat aina kummastella niitä, jotka kirjoittavat. Litaniakin on aina sama: Mitä sinne oikein kuuluu sanoa? Ja millä ajalla? Että kokeiltu on, mutta homma aina unohtuu. Että en minä osaa.

Jos taas päiväkirjaa kirjoittaa, voi apua. Leirejä on niin monia. Osa kirjoittaa vain hyvinä hetkinä ja rakkauspöllyissä, osa kerran kuussa purkaakseen pahaa oloa. Osalla pääosassa on minä itse, osalla ihmissuhdedraamailu, osalla syvällisyyksissä vellominen. On kiehtovaa ja ihanaa, miten eri tarkoitukseen voi tyhjää paperitilaa käyttää.

Eräs ystäväni sanoi, ettei tahdo alentua kirjoittamaan siitä, mitä on syönyt sinä päivänä, että on tärkeämpiäkin asioita tallennettavana. Höpsis. Itse luotan nimenomaan yksityiskohtiin.

Päiväkirja on minulle oman elämäni aikalaiskuva, dokumentti ajanjaksoista, jotka voi määritellä vasta jälkikäteen. Kirjoitushetkellä mitättömät pikkuseikat ovat jälkikäteen arvokkaita, sillä olennaisuus tiivistyy juuri niihin. Vaikka nyt on täysin trivaalia mainita, mitä romaania lukee ja minkä hameen osti Mauerparkista, vuosien päästä se kertoo liikuttavan paljon.

Tiedättekö, mikä mielestäni onkin kaikkein ihaninta päiväkirjoissa? Se, että niistä löytyy lähes kaikki tärkeä. Vaatehuoneen ylähyllyllä majailevat niin ihmissuhteet ensisuudelmineen, minäkuvan äärimmäisyydet kuin teini-iän läskiläskiläski –musertumiset. Miltä minusta tuntui, kun vanhempani erosivat? Kenen kanssa mökkeilinkään Kuhmossa 2004? Päiväkirja kertoo.

En osaa laittaa tätä yleviksi sanoiksi, mutta kirjapinon ansioista tuntuu, että on tallessa. Että päässään ei tarvitse kantaa kaikkea, vaan että elämä on turvassa muistin ulkoisella kovalevyllä.

Vanhoille kuville nauraminen on mahtavaa, mutta vanhojen aatosten lukeminen peittoaa ne täysin. On absurdia ajatella, että kaiken on kirjoittanut sama ihminen, joka juuri silloin on ollut olemassa. Että jopa ensimmäinen kissapäiväkirja on ollut joskus uutuudenkiiltävä ja kultainen kynä tuntunut tottumattomalta ekaluokkalaisen sormissa.

Siis kaikki te, siskoni kaltaiset, suosittelen kokeilemaan. Päiväkirjanpito ei nimittäin ole taito, jonka osaa tai ei, vaan rutiini, jonka muodostuminen ottaa aikansa. On aivan ihanaa pitää erilaiset itsensä tallessa.

Kuva: Not on the high street