Paskaa lihaa

Raivostuttaa.

Heppalihakeskustelu nosti taas esille kirjoitustavan, jota vihaan.

Oli puhe sitten lihansyönnistä, ilmastonmuutoksesta tai turkiksista, tekstin kaava on aina sama: ensin tunteet nostetaan pintaan liikuttavilla ja järkyttävillä faktoilla, mutta sitten jätetään kertomatta, miten tilanteen voi muuttaa.

Hyvä, muttei valitettavasti ainoa esimerkki on maanantaisen Metron lukijakolumni. Miia Hämäläinen kirjoittaa Kysy lihan alkuperästä-kolumnissaan koskettavasti eläintuotannosta. Hän kuvailee sydäntäriipivästi sikaa kaasukammiossa, kanaa värisemässä keinovalossa ja lehmää, jolla on pyssy ohimolla.

Alkaa ahdistaa, liikuttaa, raivostuttaa.

Kun kolumnisti viimein kertoo, että julmuudet voi lopettaa ja kuluttajalla on vaihtoehtoja, meinaa tulla onnen itku. Että jes, kerro minulle, mitä ne ovat. Mutta ei. Sen sijaan, että hän kertoisi kolme täsmäneuvoa, hän höpisee ympäripyöreitä.

”Onneksi on vaihtoehtoja. Käytetään niitä! Selvitetään, miten eri valmistajien käyttämät tuottajat eläimiä kohtelevat, ja valitaan paras. Vaaditaan inhimillisiä toimintatapoja.”

Eli mitä? Mitä helvettiä inhimilliset toimintatavat meinaavat arjen valinnoissa?

Ainoa arkineuvo, jonka Hämäläinen tarjoaa, on neuvo kysyä ravintolassa, millaiselta tilalta liha on lähtöisin. Hyvä neuvo, mutta melko marginaalinen.

Ja se on inhomieni tekstien vika.

On aivan turhaa mouhota lihansyönnin paskuudesta, ja sitten jättää lukija yksin tuumaamaan, mitähän asialle voisi tehdä.

Tietenkin on tärkeää muistuttaa, kuinka julmasti eläimiä kohdellaan. Toki faktat muuttavat yleistä mielipidettä, yhteiskuntaa ja lainsäädäntöä. Silti on raivostuttavaa, että teksit hukkaavat potentiaalinsa arkipäivän muutokseen. Kun taistelutahto ensin nostatetaan ja sitten jätetään ilman käyttöä, lopputuloksena on vain turhautunut ja voimaton lukija.

Se ei paranna yhdenkään possun elämää.

Jos taistelutahto heräsi, lue neuvoja kommenttiosiosta.

Kuva: Matilda K.