Puolimaratonton

21 097,5 metriä.

Satoi vettä. Purskautin urheilujuomat silmään. Jalat olivat reisiä myöten mudassa.

Silti oli yllättävän hauskaa.

Päätin viikko sitten hetken mielijohteesta, että osallistun puolimartonille ensimmäistä kertaa. Olin skeptinen. Jännitti, että jännittää liikaa. Tai että flunssakierteen laiskistamat lihakset ryhtyvät istumalakkoon.

Ajattelin myös, että puolimaraton on vähän outo tapahtuma: ei maraton, jossa pitää jo jaksaa juosta, muttei kuitenkaan kymppi, jossa voi painella kovaa. Mielikuvissani puolimaraton oli kuin arkinen pitkä lenkki, mutta stressaavammassa ympäristössä.

Kokemus yllätti kolmesta syystä:

1. Sosiaalinen puoli

On tuskastuttava tunne, kun kymmenet atleetit pinkovat ohi. Etenkin alussa ohipainajien nippu oli valtava. Tavallisella lenkillä saa kokea ylpeyttä jo siitä, että lähti, mutta satojen juoksijoiden keskellä vertailua ei voi välttää. On superärsyttävää hissutella ensimmäinen puolikas, vaikka tahtoisi pistää kaasun pohjaan. Ja silti juuri omaan juoksuun keskittymisestä tuli paras olo. Palkitsevinta ei ollutkaan huomata, kuinka kovaa voi päästä, vaan kuinka hiljaa. 

2. Kilpailu

Tajusin vasta nyt, että puolimaraton on oikeasti kilpailu. Tai kaksi kilpailua. Ensinnäkin pitää kuunnella juuri sitä hiton omaa jaksamista, ja kilpailla pöljää päätään vastaan. Juoksu ei kuitenkaan ole pelkkää buddhailua, vaan piinkovaa taistelunhalua. Itse peesasin pitkään erästä tyttöä, jonka halusin voittaa. Hän katosi edelleni varmaan kymmeneksi kilometriksi, mutta viimeisillä kilometreillä palasi näkyviin. Silloin alkuhissuttelu osoittautui lahjaksi. Oli tyydyttävintä ikinä ohittaa samoja, kymmeniä ihmisiä ja pinkoa maaliin niin kovaa kuin koivistaan pääsee.

3. Iloisuus

Kaikkein suurin yllätys oli, että puolimaratonilla on oikeasti hauskaa. Ihmiset nauravat, Gangnam Style soi ja hymy on lähes maanista. Osan matkaa juoksin poikaporukassa, joka piti yllä kunnon karnevaalitunnelmaa. Aina kun yleisö näytti siltä, kuin se olisi ollut seuraamassa hautajaiskulkuetta, pojat alkoivat hurrata ja taputtaa itse. Kannustusryöppy palasi bumerangina takaisin. Muutenkin ihmiskirjo oli liikuttavaa: joku juoksi ilman kenkiä, toinen ilmapallojen kanssa.

 

Anteeksi. Urheilukuvaukset ovat tajuttoman tylsiä. Mutta subjektiivinen hehkutus tuntuu toisinaan aika hyvältä. Kuulkaa siis jalkasärkyisen euforinen neuvoni: kannattaa kokeilla! Matka on tarpeeksi lyhyt, jotta sen voi juosta vähäiselläkin treenaamisella, mutta tarpeeksi pitkä, että voi olla itsestään perusteellisen ylpeä.

Ja on hieno tunne olla itsestään ylpeä.