Raiskaus pelottaa

Hetki sitten pihalta kantautui vaimeaa naisen kirkumista.

Ehkä. Ääni saattoi kuulua myös naapurista ja olla vauvan itkua. Tai vihaisen äidin vuorisaarnaa, tai kevään huumaamien lasten melua.

Yhtä kaikki, pelko iski. Mitä jos kyseessä olikin raiskaus lenkkipolun katveessa, enkä tehnyt muuta kuin istuin tässä vatvomassa? Mitä jos olisin itse se, joka kirkuu, eikä kukaan reagoisi?

En enää muista, milloin pelko raiskauksesta astui elämääni, mutta nykyään se on jo vanha tuttu. Pelko saa säpsähtelemään koiranulkoiluttajia ja lehdenjakajaa, jännittämään kotimatkoja ja yllättäviä ääniä ulkoa.

Surullisinta on, että en ole yksin. Samanikäiset ystävät jakavat saman paniikin. Yhtä inhottaa kävellä valoisaankin aikaan kadulla, jos on ainoa kulkija. Toiselle on muuttunut rutiiniksi tarkistaa yksinäisistä vastaantulijoista näiden sukupuoli.

Miksi meitä pelottaa juuri raiskaus, eikä vaikka pahoinpitely tai liikenneonnettomuus? Jaa. Faktat sisätiloista, tutuista raiskaajista ja alkoholin osuudesta eivät helpota. Vaikka rikokset, joissa puskasta hyökkää naamioitunut puukkomies, ovat marginaalisia, pelkkä ajatuksin itkettää.

Missä on vika, jos tavallisella kotimatkalla täytyy pelätä?

Kuva: Gstatic