Rakas arpi

 

 

Minulla on arpi.

Sain sen, kun olkapääni murtui kuusi vuotta sitten lumilautaillessa. Kun hissimies kurvasi moottorikelkallaan hakemaan minua, kirosin, että älä hiplaa minua. Hän uhkasi jättää minut ja käteni rinteeseen.

Siitä lähtien kaikki meni pieleen.

Arpea edelsivät monet kivuliaat hetket: ensin murtuneeseen käteen laitettiin punnus, koska hoitaja luuli olkapääni olevan vain sijoiltaan. Sitten käsi kipsattiin väärin, ja luu vääntyi 30 astetta killiin. Käsi oli pakko leikata pikaisesti. Sain metallipiikit, jotka pyörivät öisin. Lopulta toinen haava tulehtui. Ja mikä 14-vuotiaalle pahinta: en päässyt lasketteluriparilla rinteeseen. Kyllä masensi.

Nyt tykkään arvestani. Se ei muistuta mistään mukavasta eikä symboloi suurtakaan selviytymistä. Silti se kantaa mukanaan typerää tarinaa, josta pidän.

Arpea on myös hauska tarkkailla. Kuusi vuotta sitten se oli punainen, nyt haalean vaalea. Se näyttää hieman kyseenalaiselta ja tuntuu hassulta. 

Ala-asteella kadehdin tyttöä, jolla oli vesirokon jättämä ympyrä otsassa. Se oli mielestäni aivan kuin intialaisilla. Nykyään ilahdun, kun löydän rakkaalta pieniä arpia lapsena murrettujen jäsenten ja kiipeilyhaavereiden muistoina.

On varmasti totta, että pienen kömmähdyksen aiheuttama arpi on helpompi kannettava kuin raitarivi ranteessa tai kasvoja halkova vekki. En tiedä, miltä tuntuisi, jos selkää kiertäisi valtava kohouma, kuten auton alle jääneellä tutullani, mutta se jos mikä muistuttaa jostakin, mistä selvisi. Siksi rakastan arpia: omaani ja muiden.

Iho on kaunis museo.

Kuva: Matilda K.