Reissua edeltävä ruikutus

”Miksi tälle matkalle piti lähteä, mistä tulee ihmisen sammumaton jano järjettömiin tekoihin?”

Viikko lähtöön.

Tutkimusmatkailija Henry Morton Stanleyn lausahdus kuvaa oloani hyvin.

Reissujani leimaa aina se, että juuri ennen lähtöä en ole yhtään innoissani. Päinvastoin, välillä vihaan koko matkaa.

Tällä kertaa remmiin on astunut uusi tunne: kuolemanpelko.

Viime yönä tirautin ensimmäiset itkut. Tein ystäväni hulluksi, kun hiihdin hysteerisesti olosta toiseen, pelosta paniikkiin, epämiellyttävästä unohdukseen.

Kenen tämä paska idea oli? Ei ainakaan minun, uhosin keskellä yötä.

Sitten vannoin, että jos palaan hengissä kotiin, ostan pullon skumppaa ja ihan kaiken, mitä haluan. Ja hankin omistusasunnon ja lapsen, etten enää ikinä hingu maailmalle. Sitten simahdin. Tänään koin pientä innostusta, kuin sain ostaa niinkin kiehtovia asioita kuin adapterin ja munalukon.

Lähipiirini, joka on tähän asti liputtanut reissuni järjettömyyden puolesta, vakuuttelee nyt kirkkain silmin, että matkastani tulee ihan tosi upea. Onhan myöhäistä katua.

Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun saan nauttia kaikenkattavasta kielteisyydestä. Sama innottomuus iskee oikeastaan lähes aina, kun elämässä tapahtuu jotain kivaa. Treffit, upea juttukeikka, uusi asunto – sohvalla idea tuntuu mahtavalta, kynnyksellä huonolta huumorilta.

Ei siis voi mitään. Kasaan vastentahtoisesti tavaroita ja lohduttaudun ajatuksella, ettei tutkimusmatkailija Stanleyllakaan mennyt kaikki Itä-Afrikassa kaikki putkeen: hän onnistui tappamaan suurimman osan kolmisatapäisestä retkikunnastaan.

Oma reissuni ei kai voi mennä ihan noin pieleen.

Kuvat: Valentina Storti & Epcp