Torkuttajat: olette runkkareita

En enää jaksa kaunistella totuutta suojellakseni läheisiäni.

Olen valmis kuristamaan heidät.

Minä  v i h a a n  torkuttamista. Syvästi.

Tapaus yksi. 

Minun ja pällin ystävän on herättävä kymmeneltä. Kello soi ensimmäisen kerran seitsemältä, jonka jälkeen siihen on asennettu viisi eri herätystä. Naurettavaa.

Tapaus kaksi.

Pirinä alkaa. Viisi minuuttia hiljaista. Pirinää. Viisi minuuttia, sitten taas armoton piippaus. Tätä jatkuu kaksi tuntia. Ystävä ei edes herää. Harkitsen lobotomiaa.

En voi ymmärtää, sietää tai kestää sitä, että ihmiset siirtävät herätystään. En vain voi. Torkuttajat puolustautuvat aina samalla argumentillä. He sanovat, miten hirveää on, kun kello soi, mutta niin ihanaa, kun tajuaa, että voi vielä nukkua.

Minun logiikallani kellon soiminen on niin hanurista, ettei sitä tahdo kuulla uudestaan. Yksi kärsimys riittää. Jos voi valita, kokeeko saman tuskan kerran vai kuusitoista kertaa, valinta on aika helppo.

Ja juu, toki yksin nukkuessaan torkuttajat saavat puuhata aivan mitä haluavat. Aloittakoot torkuttamisen vaikka viisikymmentä kertaa aamuviideltä, jos mielivät. Olen myös valmis kompromissiin, ja siedän pari lykkäämistä. Silti rajansa kaikella, idiootit.

Uniseurassa pitäisi osata käyttäytyä.

Kuva: Krzysztof Pacholak