Ladataan...
minimalistin muistikirja

 

Kun saa ison työrupeaman valmiiksi, ehtii taas miettiä muutakin. Siis jos jaksaa. Näyttelyni avaamisen jälkeen olen lähinnä nukkunut ja syönyt ja kävellyt vähän ulkona katsellen hienosti kellastunutta maisemaa. On tuntunut siltä, että jokainen pienikin energianripe on käytetty ja kulutettu, kapasiteetti minkään suhteen on melkolailla nollassa. Yhdentoista tunnin yöunet ja kaikkeen pehmeään kääriytyminen ovat ainoita asioita, jotka jaksavat kiinnostaa. 

Nukkuminen on ollut minulle aina se ainoa tapa palautua rasituksesta. Moni vannoo liikunnan nimeen, mutta itselleni se on ehdottomasti liikaa. Hidas kävely kauniissa ympäristössä toimii pieninä annoksina, mutta kaikki, missä joutuu yhtään koettelemaan itseään, on armottomasti poissuljettua. Lepo, lepo ja lepo. 

Normaalisti tässä samaisessa tilanteessa pitäisin viikon totaalilevon, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista. Jaksamisen ollessa nollissa kaikki ärsyttää ja tuntuu liialliselta, kaikki ihan tavallinenkin, minkä normaalisti huitaisisin vasurilla silmät kiinni. Ihmiset ovat raivostuttavia, tilanteet mahdottomia ja vaatimukset minkä tahansa suhteen kohtuuttomia. Tieto siitä, että väsymys menee taas pikkuhiljaa ohi, ei juuri helpota. Nyt jos koskaan olisi aika panostaa mielenhallintaan ja tietoiseen rauhoittumiseen, lungisti ottamiseen ja hällävälismiin. 

Lueskelin täällä portaalissakin kirjoiteltuja tarinoita ylisuorittajien loppuunpalamisesta. Tajusin, että vaikka olen itse ehdoton perfektionisti työni suhteen, ei tuo perfektionismi valu juuri lainkaan muuhun elämääni. Hätkähdin, kun luin tekstin, jonka kirjoittaja suoritti lähestulkoon koko elämäänsä: työn lisäksi ravintoa, liikuntaa, kauneudenhoitoa, vapaa-aikaa, sisustusta ja terveyttä. Ymmärsin, että vaikka olen melkolailla perusneurootikko, tiiviisti kiinnittynyt omiin kuvioihini ja askelmerkkeihini, täydellisyyden tavoittelua ei yksityiselämääni sisälly. 

Kirjoittajan yksi suorituksen kohde kauneus esimerkiksi on minulle arvo itsessään, mutta en ole koskaan kokenut olevani velvollinen vastaamaan jonkinlaisiin ulkoa tuleviin kauneuden vaatimuksiin itseni tai vaikka kotini suhteen. Harmonia rauhoittaa raivoavaa mieltäni ja tyynnyttää sisäistä (ja ulkoista) kuohuntaani, kauneus kohottaa kohti ikiaikaista. Kauneuden ja harmonian tajuni tosin ei seuraa mitään oppia tai tyylisuuntaa vaan on luontainen osa elämääni vähän samoin kuin hengittäminen. En panosta siihen, en tavoittele mitään. En pyri näyttämään tai näyttäytymään, vain nauttimaan. Kauneus ja nautinto kulkevat elämässäni käsi kädessä. 

 

 

Ymmärrän helposti tarpeen kontrolloida ja maksimoida omaa terveyttä. Etenkin kun ikävuodet pikkuhiljaa kertyvät ja omat vanhemmat sairastavat, kuolevaisuus ja elämän realiteetit muuttuvat konkreettisiksi. Minullekaan ei ole lainkaan vierasta pelätä sairautta, kärsimystä, tuskaista kuolemaa - itseasiassa ne ovat asioita, joita elämässä eniten pelkään. Ravinnon ja elämäntapojen kontrollointi ovatkin ehkä omalla kohdallani ne vaikeimmat rennosti otettavat asiat. Onnistun kuitenkin elämään 95-prosenttisesti ajattelematta lisäaineiden, sokerin, rasvan, proteiinin tai sen puutteen, hiilihydraattien vahingollisuuden tai hyödyllisyyden, soijaproteiinien, vitamiinien, alkoholin ja kaikkienminkäikinämyrkkyjen vaikutusta elimistööni ja mahdollisesti hiipivään tuskallisesti pitkittyneeseen kuolemaani. 

Älä käsitä väärin, kuvittelen ainakin eläväni melko perustervettä arkea ja esimerkiksi syöväni huomattavasti keskivertoa terveellisemmin, joten tiedän, että mikäli tuskallinen kuolema saapuu, en olisi voinut sille mitään. Pelko vain on niin voimakas motivaattori, että yksi hype silloin toinen tällöin pyrkii kaivautumaan pinnan alle, jollen ole tarkkana. Mietinkin, että onko ihmisillä, jotka todella noin kovasti suorittavat kaikkea elämänpiiriinsä kuuluvaa, niin voimakas pelkotila, että heillä ei ole muuta keinoa hallita sitä? Pelätäänkö, että jollen suorita kauneuttani täsmälleen jonkinlaiseksi, olen vähemmän haluttava? Jollei kotini näytä täsmälleen sillä samalla tavalla "persoonalliselta" kuin muidenkin, olen huono ihminen? Jollen tiedä, kuinka monta grammaa mitäkin makroravinnetta laitoin ruoansulatuskanavaani tänään, minulla ei ole itsekuria? 

Neuroottisuuteen taipuvaisena tyyppinä en ole ehkä se rennoin heppu maan päällä, se joka hälläväliä hip hei menee ja touhottaa villin boheemisti niin, että heikompia hirvittää (ja totta puhuen usein vituttaa, koska joku joutuu aina korjaamaan noiden tyyppien jälkeensä jättämän kaaoksen). Ei, minulla on omat tarkkaan hioutuneet tapani, jotka luovat elämääni sen rakenteen, jonka avulla voin olla olemassa epävarmassa maailmassa. Nuo tavat ja tottumukset eivät ole huippuunsa hiottuja, optimoituja ja täydellistettyjä toimintatapoja, ainoastaan sellaisia, jotka sopivat luonteelleni ja pehmittävät raastavaa eroa yksityisen minun ja ympärillä vellovan maailman välillä. Tapani eivät rajoita toimintaani maailmassa millään sellaisella tavalla, jonka kokisin negatiiviseksi. Koen, että nuo luomani rakenteet mahdollistavat ja edesauttavat sitä, että voin tavoitella asioita ja tietää millaisilla mahdollisuuksilla ja millaiselta pohjalta niihin ponnistan. Ne ovat syntyneet itsetuntemuksesta ja syvästä itseni kuuntelusta, ne ovat selkeä osa maailmassa olemistani. Ne eivät ole mitään, mitä suorittaisin vaan ennemminkin ne edesauttavat elämää ilman suorittamista. 

Ehkä tämän pitkällisen loruilun ydin olisikin se, että jokaisen tulisi tuntea omat rajansa myös irrallaan kaikesta itsensä ulkopuolisesta. Näillä rajoilla tarkoitan ihmisen itsensä rajoja, näitä iholla päällystettyjä, lihaisia, verisiä, luuntäytteisiä, mielellä rikastettuja kokonaisuuksia - ruumiillisia rajoja. Tekisi hyvää palata aivan täysin perusasioihin, siihen paikkaan, missä ensisijaisesti olemme, ruumiiseemme. Mitä minä lihallisena olomuotona tarvitsen ollakseni olemassa tyydyttävästi ja nautinnollisesti kokonaisuutena, joka joutuu kohtaamaan rajojensa ulkopuolisen todellisuuden? Sillä kohtaamaan me joudumme, aina ensimmäisestä hengenvedostamme viimeiseen. 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Valoa tunnelin päässä, sanovat. Minulla taas on ehkä hitusen lisääntyvää valoisuutta pääkopassa. Näyttelyprojekti on kääntynyt selkeästi loppusuoralle ja voiton puolelle. Pahimmat ongelmakohdat on ratkaistu ja maalilinja häämöttää. 

Olen tehtaillut ripustuskojeita ja maalannut viimeisiä pintoja, ruuvannut peukalosta ihon puhki ja vuodattanut ne pakolliset veripisarat väsyneiden kömmähdysten vuoksi. 

Ilman viimeisten hetkien panikoinnista aiheutuvia suunnitelmien epäilyjä ei ole selvitty. Yksi suunnitelma sai käydä läpi jopa kolme vaihtoehtoista ratkaisumallia päätyäkseen toteutumaan täsmälleen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Pää kylmänä ja niin edelleen, heh. 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Kun energia uhkaa loppua, voi sentään tuijotella oransseja asioita ja kuvitella saavansa niistä jotakin voimaa. 

Ei se toimi, mutta ainakin se on kivaa. En tykkää oranssista juuri missään, paitsi ruoassa, juomassa, kukissa ja lasiesineissä. Onneksi maailmassani on ollut niitä viime aikoina, joten tuijoteltavaa on riittänyt. Näyttelyprojektini on loppusuoralla ja minun puolestani saisi jo päättyä. Maanantai on deadline teosteni valmiiksi saamiselle ja sitten heitämme kamat kasaan ja matkaamme Tukholmaan rakentamaan poikaystävän näyttelyä. Sieltä palatessa onkin sitten aika rakentaa minun teokseni galleriatilaan. Ei siis enää paljoa jäljellä!

Siihen saakka juon kurkumalattea nuuskutellen oransseja kukkia ja rasvaten itseäni porkkanaöljyllä. Harmi etten ole luonteeltani hurahtaja, saisin tästä sijaistoiminnasta ihan sikana taikavoimia. 

 

 

 

 

Ladataan...

Pages