Ladataan...
minimalistin muistikirja

 

Herkkusuu on saanut kärsiä, kun on ollut liian kiire kokata. Tämä syksy on muutoin ollut kaikilla mittapuilla loistava. Olen saanut syödäkseni muiden laittamia mielettömän hyviä illallisia ja kerännyt inspiraatiota tulevia kokkailuita varten. Resepti toisensa jälkeen on saanut jäädä muhimaan pään sisälle ja odottamaan leppoisampia aikoja. Tämän lisäksi ruska oli hienoin minkä muistan ja ulkona oli täydellinen ilma viikko tolkulla. Mitä muuta sitä pieni ihminen voi kaivata? 

Syksy on parasta aikaa ihmisen lisäksi kaikelle kotipuuhailulle ja näin ollen tietysti ruoanlaitolle. Ikisuosikkini tiramisu sai kunnian olla ensimmäinen syksyn jälkiruoka, joka meidän keittiössämme valmistui. Ah, tiramisu - tuo syntisen kermainen, mokkainen, suklainen ja ihastuttavalla pienellä särmällä varustettu, kuohkea kokoelma kaikkea mikä maistuu hyvältä! Mikä johtaakin luontevasti elämästä nauttimisen teemaan. 

Olen perusluonteeltani nautiskelija. Toinen perusluonteeni stressaaja saa väistyä, kun nautiskelija astuu kehiin. Luin jostakin höpöhöpö-mediasta pari päivää sitten, kuinka joku oli luonut erilaisia ruokasuhdetyyppejä. Näihin tyyppeihin liittyi muun muassa se, mikä hormoni milläkin suhdetyypillä on dominoivana ja minkälainen henkinen suhtautuminen kunkin tyypin edustajalla ruokaan ja syömiseen on. Suhteita oli neljä, joista yksi oli muistaakseni stressisyöjä, toinen ruoalla itseään kurittava, kolmas ruoalla muista huolehtiva ja viimeinen itseään ruoalla palkitseva. (Sori jos tää hyvin löyhä "teoria" on jollekin sydämenasia, referoin tätä vieläkin löyhemmin ja vieläpä epätarkasti.) Minä tunnistin itseni mukaan liitettyä testiä tekemättäkin itseäni ruoalla palkitsevaksi tyypiksi. Siellä oli muun muassa joku lausahdus tyyliin "kylläpä minulla oli raskas päivä, nyt ansaitsen viiniä/herkkuillallisen/tms". Naulan kantaan. 

En tiedä enkä keksi mitään parempaa palkkiota raatamisesta tai kurjien asioiden kanssa kärvistelemisestä kuin herkuttelu. Kuulun niihin tyyppeihin, joille joku "ihanan syntinen kookosmaitochiavanukas" on lähinnä synnin halveksuntaa. Minun syntini uiskentelee syvällä makealla alkoholilla terävöitetyssä kermaunelmassa, paksun ja viekoittelevan kaakaokuoren alla. Säästäkää terveyspuheenne ja huomisen odotuksenne, kuolen mieluummin makeantahmaisesta onnesta soikeana! 

Minä siis palkitsen itseni maailman kestämisestä hyvällä ruoalla ja juomalla. Luulen, että näin on ihan hyvä, ainakin verrattuna muihin mainitsemani suuren teorian suhdetyyppeihin. Mutta täytyy silti myöntää, että kyllä minussa hieman löytyy sitä ruoalla toisista huolehtivaa kanaemoakin, sillä mikäpä olisi mukavampaa kuin jakaa itse valmistamansa synti läheisimpiensä kanssa. 

Teen tiramisuni aina tätä Fanni ja Kaneli -blogista löytämääni reseptiä mukaillen, sillä se onnistuu sekä aina että joka kerta. Teen usein tosin hieman pienemmän annoksen, sillä meidänkin syntisellä herkuttelullamme on rajat. (Jossain. Joskus.) Sen lisäksi teen keksien liottelulientä enemmän, sillä se on ihanaa ja tykkään tosi kosteista kekseistä. Viiniä myös ehkä lorautan mascarponevaahtoon aavistuksen reippaammalla kädellä, maistellen mikä tuntuu milloinkin hyvältä määrältä. Jollet raaski hankkia reseptissä olevaa jälkiruokaviiniä tai sinulla ei ole loppupullolle muutoin menekkiä, niin suosittelen kokeilemaan mantelilikööriä. Tulee tosi hyvää ja sitä saa siinä 4cl pikkupullossa, joka riittää vallan mainiosti tähän reseptiin.

 

 

Tiramisu

4 kananmunaa
4 rkl sokeria
400 g mascarponea
2-3 rkl jälkiruokaviiniä (esim. Vin Santo tai Sherry)
200 g tiramisukeksejä (Savoiardi)
1 dl espressoa tai vahvaa kahvia
75 g tummaa suklaata
3-4 rkl makeuttamatonta kaakaojauhetta

 

Erottele valkuaiset ja keltuaiset eri kulhoihin. Lisää keltuaisiin sokeri ja vispaa vimmatusti vaahdoksi. Lisää joukkoon mascarpone ja sekoita sileäksi. Vispaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää hellästi sekoitellen mascarponeseokseen. Lisää jälkiruokaviini ja sekoita tasaiseksi. 

Keitä vahvaa kahvia, kaada pienehköön, laakeaan astiaan. Lorauta sekaan myös vähän viiniä. Rouhi tummaa suklaata odottamaan tiramisun kokoamista. 

Ota joko iso kulho (esim. lasagnevuoan kokoinen) tai pari-kolme pienempää. Lusikoi mascarponevaahtoa pohjalle, ripottele rouhittua suklaata ja asettele kerros kahvi-viini-seoksessa nopeasti kastamiasi keksejä päälle. Toista kerroksia muutaman kerran samanlaisina ja jätä päällimmäiseksi mascarponekerros. Siivilöi pinnalle vielä reilusti tummaa kaakaojauhetta ja anna koko komeuden muhia hetkinen ennen syömistä. Valmis tiramisu säilytetään luonnollisesti hyvin peitettynä jääkaapissa ja syödään muutaman lähipäivän aikana. 

 

Nauti!

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
minimalistin muistikirja

 

Kun saa ison työrupeaman valmiiksi, ehtii taas miettiä muutakin. Siis jos jaksaa. Näyttelyni avaamisen jälkeen olen lähinnä nukkunut ja syönyt ja kävellyt vähän ulkona katsellen hienosti kellastunutta maisemaa. On tuntunut siltä, että jokainen pienikin energianripe on käytetty ja kulutettu, kapasiteetti minkään suhteen on melkolailla nollassa. Yhdentoista tunnin yöunet ja kaikkeen pehmeään kääriytyminen ovat ainoita asioita, jotka jaksavat kiinnostaa. 

Nukkuminen on ollut minulle aina se ainoa tapa palautua rasituksesta. Moni vannoo liikunnan nimeen, mutta itselleni se on ehdottomasti liikaa. Hidas kävely kauniissa ympäristössä toimii pieninä annoksina, mutta kaikki, missä joutuu yhtään koettelemaan itseään, on armottomasti poissuljettua. Lepo, lepo ja lepo. 

Normaalisti tässä samaisessa tilanteessa pitäisin viikon totaalilevon, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista. Jaksamisen ollessa nollissa kaikki ärsyttää ja tuntuu liialliselta, kaikki ihan tavallinenkin, minkä normaalisti huitaisisin vasurilla silmät kiinni. Ihmiset ovat raivostuttavia, tilanteet mahdottomia ja vaatimukset minkä tahansa suhteen kohtuuttomia. Tieto siitä, että väsymys menee taas pikkuhiljaa ohi, ei juuri helpota. Nyt jos koskaan olisi aika panostaa mielenhallintaan ja tietoiseen rauhoittumiseen, lungisti ottamiseen ja hällävälismiin. 

Lueskelin täällä portaalissakin kirjoiteltuja tarinoita ylisuorittajien loppuunpalamisesta. Tajusin, että vaikka olen itse ehdoton perfektionisti työni suhteen, ei tuo perfektionismi valu juuri lainkaan muuhun elämääni. Hätkähdin, kun luin tekstin, jonka kirjoittaja suoritti lähestulkoon koko elämäänsä: työn lisäksi ravintoa, liikuntaa, kauneudenhoitoa, vapaa-aikaa, sisustusta ja terveyttä. Ymmärsin, että vaikka olen melkolailla perusneurootikko, tiiviisti kiinnittynyt omiin kuvioihini ja askelmerkkeihini, täydellisyyden tavoittelua ei yksityiselämääni sisälly. 

Kirjoittajan yksi suorituksen kohde kauneus esimerkiksi on minulle arvo itsessään, mutta en ole koskaan kokenut olevani velvollinen vastaamaan jonkinlaisiin ulkoa tuleviin kauneuden vaatimuksiin itseni tai vaikka kotini suhteen. Harmonia rauhoittaa raivoavaa mieltäni ja tyynnyttää sisäistä (ja ulkoista) kuohuntaani, kauneus kohottaa kohti ikiaikaista. Kauneuden ja harmonian tajuni tosin ei seuraa mitään oppia tai tyylisuuntaa vaan on luontainen osa elämääni vähän samoin kuin hengittäminen. En panosta siihen, en tavoittele mitään. En pyri näyttämään tai näyttäytymään, vain nauttimaan. Kauneus ja nautinto kulkevat elämässäni käsi kädessä. 

 

 

Ymmärrän helposti tarpeen kontrolloida ja maksimoida omaa terveyttä. Etenkin kun ikävuodet pikkuhiljaa kertyvät ja omat vanhemmat sairastavat, kuolevaisuus ja elämän realiteetit muuttuvat konkreettisiksi. Minullekaan ei ole lainkaan vierasta pelätä sairautta, kärsimystä, tuskaista kuolemaa - itseasiassa ne ovat asioita, joita elämässä eniten pelkään. Ravinnon ja elämäntapojen kontrollointi ovatkin ehkä omalla kohdallani ne vaikeimmat rennosti otettavat asiat. Onnistun kuitenkin elämään 95-prosenttisesti ajattelematta lisäaineiden, sokerin, rasvan, proteiinin tai sen puutteen, hiilihydraattien vahingollisuuden tai hyödyllisyyden, soijaproteiinien, vitamiinien, alkoholin ja kaikkienminkäikinämyrkkyjen vaikutusta elimistööni ja mahdollisesti hiipivään tuskallisesti pitkittyneeseen kuolemaani. 

Älä käsitä väärin, kuvittelen ainakin eläväni melko perustervettä arkea ja esimerkiksi syöväni huomattavasti keskivertoa terveellisemmin, joten tiedän, että mikäli tuskallinen kuolema saapuu, en olisi voinut sille mitään. Pelko vain on niin voimakas motivaattori, että yksi hype silloin toinen tällöin pyrkii kaivautumaan pinnan alle, jollen ole tarkkana. Mietinkin, että onko ihmisillä, jotka todella noin kovasti suorittavat kaikkea elämänpiiriinsä kuuluvaa, niin voimakas pelkotila, että heillä ei ole muuta keinoa hallita sitä? Pelätäänkö, että jollen suorita kauneuttani täsmälleen jonkinlaiseksi, olen vähemmän haluttava? Jollei kotini näytä täsmälleen sillä samalla tavalla "persoonalliselta" kuin muidenkin, olen huono ihminen? Jollen tiedä, kuinka monta grammaa mitäkin makroravinnetta laitoin ruoansulatuskanavaani tänään, minulla ei ole itsekuria? 

Neuroottisuuteen taipuvaisena tyyppinä en ole ehkä se rennoin heppu maan päällä, se joka hälläväliä hip hei menee ja touhottaa villin boheemisti niin, että heikompia hirvittää (ja totta puhuen usein vituttaa, koska joku joutuu aina korjaamaan noiden tyyppien jälkeensä jättämän kaaoksen). Ei, minulla on omat tarkkaan hioutuneet tapani, jotka luovat elämääni sen rakenteen, jonka avulla voin olla olemassa epävarmassa maailmassa. Nuo tavat ja tottumukset eivät ole huippuunsa hiottuja, optimoituja ja täydellistettyjä toimintatapoja, ainoastaan sellaisia, jotka sopivat luonteelleni ja pehmittävät raastavaa eroa yksityisen minun ja ympärillä vellovan maailman välillä. Tapani eivät rajoita toimintaani maailmassa millään sellaisella tavalla, jonka kokisin negatiiviseksi. Koen, että nuo luomani rakenteet mahdollistavat ja edesauttavat sitä, että voin tavoitella asioita ja tietää millaisilla mahdollisuuksilla ja millaiselta pohjalta niihin ponnistan. Ne ovat syntyneet itsetuntemuksesta ja syvästä itseni kuuntelusta, ne ovat selkeä osa maailmassa olemistani. Ne eivät ole mitään, mitä suorittaisin vaan ennemminkin ne edesauttavat elämää ilman suorittamista. 

Ehkä tämän pitkällisen loruilun ydin olisikin se, että jokaisen tulisi tuntea omat rajansa myös irrallaan kaikesta itsensä ulkopuolisesta. Näillä rajoilla tarkoitan ihmisen itsensä rajoja, näitä iholla päällystettyjä, lihaisia, verisiä, luuntäytteisiä, mielellä rikastettuja kokonaisuuksia - ruumiillisia rajoja. Tekisi hyvää palata aivan täysin perusasioihin, siihen paikkaan, missä ensisijaisesti olemme, ruumiiseemme. Mitä minä lihallisena olomuotona tarvitsen ollakseni olemassa tyydyttävästi ja nautinnollisesti kokonaisuutena, joka joutuu kohtaamaan rajojensa ulkopuolisen todellisuuden? Sillä kohtaamaan me joudumme, aina ensimmäisestä hengenvedostamme viimeiseen. 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Valoa tunnelin päässä, sanovat. Minulla taas on ehkä hitusen lisääntyvää valoisuutta pääkopassa. Näyttelyprojekti on kääntynyt selkeästi loppusuoralle ja voiton puolelle. Pahimmat ongelmakohdat on ratkaistu ja maalilinja häämöttää. 

Olen tehtaillut ripustuskojeita ja maalannut viimeisiä pintoja, ruuvannut peukalosta ihon puhki ja vuodattanut ne pakolliset veripisarat väsyneiden kömmähdysten vuoksi. 

Ilman viimeisten hetkien panikoinnista aiheutuvia suunnitelmien epäilyjä ei ole selvitty. Yksi suunnitelma sai käydä läpi jopa kolme vaihtoehtoista ratkaisumallia päätyäkseen toteutumaan täsmälleen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Pää kylmänä ja niin edelleen, heh. 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Pages