Rumat ihmiset a.k.a Minskin raju tilitys

Kun katselee vierestä ihmisiä ja maailmaa, jos se nyt itsekin maailmassa olevana ihmisenä on objektiivisesti mahdollista, iskee joskus suuri epätoivo hyvien pyrkimystenkin läpi puskevasta epäoikeudenmukaisuudesta.

Sitä on jokapuolella. Sielläkin missä sitä ei osaisi odottaa.

Jos suljet silmäsi muiden arvolta ja näet vain oman etusi, voitat lyhyen matkan pikajuoksun mutta häviät huolella itsekunnioituksen maratonin – ja varmasti muiden arvostuksen.

Jotkut tahtovat niin päättäväisesti hyvää joko itselleen tai perheelleen että tulevat tallaanneeksi pyhiinvaellusmatkallaan kanssatoverin tai kaksi. Monen mielestä oma oikeudentaju, sakeat perhesiteet tai itse tavoiteltaviksi luokitellut unelmat oikeuttavat täysin höyrypäiseen käytökseen ja jyräävät alleen tasapainon, empatian ja oikeudenmukaisuuden.

Jos silmät ovat lisäksi sidotut ja käsikynkässä ainoastaan oma itseluottamus tai ”kokemus”, et näytä hoiperrellessasi ainoastaan pöntöltä, vaan astut vielä ojaan ja vikerrät siellä yksin avunhuutoja, joihin kukaan ei vastaa. Olet viskannut kaikki sinusta välittävät tai matkan varrelle sattuneet hyväntahtoiset tuttavuudet mäkeen ja luottanut vain oman selustan turvaamiseen.

Mutta niin se vain on. Ihminen joka on käyttänyt kaikki keinot päästäkseen sinne missä on eikä ymmärrä enää todellisuuksista ja suhteellisuuksista mitään, käyttää muita pelkkinä poisviskattavina hyödykkeinä. Hän on laupias hyväntekijä kunnes sinä muutut taakaksi. Silloin hän hankkiutuu sinusta eroon. Tai tekee elämästäsi hyvin, hyvin hankalaa.

Hän ei tarvitse apua, hän ei ole koskaan tarvinnut muita. Silti häntä ei olisi olemassa ilman tätä vinoutunutta, puhkipumpattua symbioosia. Eli meitä muita, hyödykkeitä.

 

kuva: the selby