Riitelemisestä

En ole koskaan osannut riidellä, lähteä nyrkkiraudoin ja vastaiskuin puolustustaistoon. En ole myöskään osannut aloittaa riitoja. En omista nyrkkirautoja. Eikö minua koskaan tulistuta? Enkö koskaan koe vääryyttä joka on korjattava? Enkö koe että omistaisin tarpeeksi puolustettavaa? Eikö minulla ole minkäänlaista luonnetta kun en osaa tapella?

Johdanto on varmaan saanut perheenjäsenet jo kiemurtelemaan. Nehän ei tuosta kuvaelmasta tunnista siskoa ja tytärtä ja vaimoa varmaan lainkaan. Se lohduttaa- on siis olemassa ihmisiä jotka tuntevat minut. On olemassa ihmisiä jotka osaavat ja voivat kokemuksesta sanoa että Minski osaa olla itsepäinen, raivostuttava ja jäärä. Ne tietää. Rakkaimpien kuuluu tietää.

Muut ei tiedä koska muiden kanssa en osaa riidellä. En ole koskaan oppinut. Pyytelen anteeksi tai itken tai kavahdan taaksepäin. Loukkaannun ja mökötän. Sekin on varmaan raivostuttavaa vastapuolelle, ehkä jopa raivostuttavampaa kuin takaisinlyönti. Monet kaipaavat kipakoita riitakumppaneita ja pettyvät kun saavatkin itkua tuhertavan sori-sanan sopertajan. Nynnyn. Miellyttämishaluisen sovittelijan jolla ei ole selkärankaa seistä sanansa takana. Alistujan joka ei pysty puolustautumaan.

Silloin kun musta mieleni maalaa tuollaisen vässykkäkuvan itsestäni, muistutan itseäni siitä millainen olen tosiriidassa rakkaan ihmisen kanssa. Olen aika kamala. Silvon sanoilla ja läimin kieleni terävillä kulmilla. Olen itsepäinen ja ylpeä. Se on tosi väärin niitä kahta, kolmea ihmistä kohtaan jotka tämän Minskin joutuvat joskus harvoin kohtaamaan.

Toisaalta sepä juuri on perheen funktio. Minäkin otan toisaalta omilta rakkailtani joskus kamalaa tekstiä vastaan. Oikeiden perheenjäsenten ja kaikkein rakkaimpien kanssa se kun kuuluu diiliin- me loukataan ja petytään koska me rakastetaan ja kunnioitetaan. Rakastetaan toisiamme palasiksi. Siksi uskalletaan sanoa. Ollaan eletty niin pitkään yhdessä tai tunnetaan toisemme niin hyvin että pelkän lähekkäin elämisen kitkan takia tulee purkauksia. Sitten vuorotelleen hajotaan kun tajutaan loukanneemme ja pyydetään itkuisina anteeksi ja oikeasti unohdetaan.

En siis edelleenkään aio riidellä muiden kanssa. Se on oikein heille. Perheeltäni pyydän kuitenkin anteeksi. Mutta te tiedättekin että rakastan teitä yli kaiken.

kuva: Michaël Borremans, Red Hand, Green Hand