Vässykkä, minä
Minä olen aina ollut kiltti. Myötäilen ja nyökyttelen vaikka en allekirjoita. Halveksuttavaa, ajattelet. Ai nou. Niin on. Sen lisäksi että omistan mielipiteitä joita käytän naisena vapaassa maassa siihen että EN ilmaise niitä ääneen, ylenkatson muita jotka tekee samoin.
Tipun tosin hyvin nopeasti paremmuuden näköalapaikalta ja muistan että olen itsekin vain juujuttelija, häpeän ominaisuuttani ja ruoskin pehmeää pintaani kipeäksi; tuloksena vain se etten vastaisuudessakaan uskalla sanoa mitään. Siitä mitä ajattelen. Etten vain loukkaa, aiheuta kahnausta, edesauta riitelyä.
Eikö maailmanrauha ole tärkeämpi kuin minun tarpeeni purkautua?
Tämä pätee kaiken lisäksi vain ihmisten kanssa tekemisissä olemiseen. Vaikka juuri ihmisten kanssa pitäisi kaikkein suorimmin toimia. Mitä taas tulee aatteisiin ja itselleni tärkeistä asioista puhumiseen, mikään ei pidätä minua. Minä puhun kyllä.
Mutta ilmeisesti en ole lukenut itseäni niihin itselleni tärkeisiin asioihin, kunnes nyt.
Ajat ovat muuttuneet. Ainakin vähän. Elämä on heittänyt viime kuukausien aikana eteen asioita, joiden edessä en enää voi olla hiljaa. Olen vetänyt linjauksia, nostanut terveitä puolustusmuureja, asetellut rajoja. Sanonut suoraan ja pelännyt seurauksia. Tiennyt että teen oikein, ymmärtänyt että nyt minua kasvatetaan, että taivaan kiitos vihdoin minua kasvatetaan, mutta pelännyt silti, koska se tuntui niin uudelta.
Mutta se tuntuikin hyvältä. Eikä maailma kaatunutkaan. Tulikin rauha. Ei maailmaan, mutta minun elämääni. Siitä ei varsinaisesti neuvoteltu, mutta se tuli silti. Oli pakko olla suora.
Kun motiivit on oikeat, mikä tahansa raaka totuus voittaa. Ja mikä tahansa raaka totuus on parempi kuin näennäinen, vääristelty rauha.
Kaunistelemattomassa, rehellisessä rauhassa eläminen on ihaninta mitä tiedän.