Aikuisiän mittainen tutkielma rakastumisesta
Rakkautta ennen- trilogia tuntuu niin omalta ja intiimiltä että siitä on ihan vaikea kirjottaa.
Vaikka olen aina ahminut kaikki arvostelut ja luen mielenkiinnolla muiden näkökulmista, omat fiilikset leffoja kohtaan on niin pyhät ja vahvat, etten tiedä osaanko edes puhua niistä.
Mutta nyt kun olen nähnyt kolmannenkin osan, on vihdoin pakko sanoa jotain. Koitan ainakin.
Jos jotain, niin olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että olen nähnyt leffat eri ikäisinä yhdeksän vuoden välein. Viimeistä osaa täysin tajutakseen on nähtävä etko-osat, ja leffan ollessa ajankohtainen moni on innostunut ajatuksesta katsoa trilogia ensimmäistä kertaa elämässään putkeen. Jos jostain kumman syystä et ole nähnyt vielä yhtäkään osaa, suosittelen tietty, mutta totean samalla että se ei ole enää sama.
Ensimmäinen leffa on väistämättä naiivi ja sietämätön jollekin, joka sen nyt ensikertaa kolmekymppisenä katsoo. Toinen leffa saattaa jopa toimiakin puhtaana ja lähes itsenäisenä toisensa kadottaneiden ihmisten tapaamisena, mutta kolmonen sattuu ja koskettaa vain jos katsojalla on Jesseen ja Celineen jo jonkinlainen vuosia kestänyt suhde. Ja minulla sellainen on.
Kun he olivat 23-, 32- ja 41- vuotiaita, minä olin 14, 23 ja 31. Mikään elokuva, kirja tai musiikillinen teos ei ole kyennyt samaan eikä mikään muu populaarikulttuuriteos vaikuttanut niin paljon käsitykseeni miehistä, naisista, puhumisesta ja parisuhteesta. Ja se on aika huikea saavutus vain leffoilta. Siksi olen pitänyt Jessen ja Celinen vähän salaa minun omina tyyppeinäni. Onhan se aika hullua että kuvitteelliset hahmot olisivat opettaneet jollekin mitään rakkaudesta. Mutta minulle ovat. Tai ainakin auttaneet määrittelemään sitä.
Neljätoistavuotiaana en ollut ihanteellista ikää nähnytkään ymmärtääkseni täysin ekan osan dynamiikkaa. Parhaan kaverin kanssa katsottiin kuitenkin suu auki uudestaan ja uudestaan aivan mullistavaa, uudenlaista älyllistä tapaa tehdä elokuvaa ja samalla kirjoitettiin ylös runoja, kuunneltiin Bachia, unelmoitiin reilaamisesta, rasvalettisestä pojasta ja liian isosta nahkatakista. Jessestä. Rakkautta ennen aamua jätti osin ymmärtämättömään Minskiin pysyvät jäljet siitä, mikä on tärkeää. Ehkä se oli se jatkuva puhuminen. Opin että kiehtovinta ei ole pelkkä matka Keski-Eurooppaan, vaan matka uuteen ihmiseen. Opin että toisen todella tunteakseen pitää jaksaa tehdä kysymyksiä ja uskaltaa kertoa pelotta itsestään. Kun oikeaan ihmiseen ihastuu, juttu ei lopu.
Reilu parikymppisenä näin toisen osan. Romantikkona halusin että tarina jatkuu, eikä juoni pettänyt. Vaikka silloin pelästyin kolmekymppisten ronskia ja itsevarmaa otetta maailmaan, seksiin ja yhteiskunnallisiin asioihin, kemia ja viipyilevät katseet meinasivat tappaa latautuneisuudellaan. Olin yhä enemmän samaa mieltä: että oma minuus kirkastuu mitä enemmän sitä peilaa toiseen, sopivasti erilaiseen ihmiseen. Ja että rakkaus ei pelkää puhumista. Meinasin pakahtua kun tajusin että ne ovat edelleen rakastuneita toisiinsa (viimeistään se kohtaus kun Celine haluaa silittää autossa Jessen tukkaa muttei uskalla/pysty). Meinasin pakahtua kun Jesse kertoi olevansa naimisissa. Halusin että tarina ei jatku, sillä leffan lopetus oli eeppisen täydellinen. Mutta jatkui se silti, onneksi.
Rakkautta ennen keskiyötä ei olisi mitään ilman lähes kahden vuosikymmenen verran Wienin junasta kulunutta aikaa. Minä olen nyt 18 vuotta vanhempi ja jo naimisissa, ja Celine ja Jesse edelleen minua 10 vuotta edellä, yhdessä ja nyt yhteisten lasten vanhempia. Meillä on ihana, reaaliaikainen ikäero. Jos minulla olisi lapsia ja enemmän aviovuosia takana, samaistumispohja olisi vielä täyteläisempi. Jotain niin yleismaailmallista näissä elokuvissa kuitenkin vangitaan, että ei tarvitse olla interreilaaja, pariisitar tai äiti kokeakseen samaistumisen tunteita. Universaaleja aiheita löytyi silti. Itsenäisyys, rakastaminen, kompromissit liitossa, ajan katoavaisuus, toisen sietämättömyys, jäätävä rohkeus puhua ihan mistä vaan. Tuntui siltä kuin olisi tullut tutulle pariskunnalle kylään. Tällä kertaa Jesse ja Celine eivät vain olleet enää ihastuneita tai rakastuneita, vaan elävät yhdessä arkea ja tuntevat toisensa oikein hyvin. Ja silti edelleen puhutaan.
Jotkut ovat kritisoineet taukoamattoman dialogin epärealistisuutta (juuri siksi että kuka jaksaa enää puhua noin paljon/tuollaiset asiat täytyy olla jo käsitelty moneen kertaan/kuka jaksaa lapsiarjessa filosofoida) mutta ihailleet sen luonnollisuutta. Itse en nähnyt tässä mitään ristiriitaa. Vaikka aiemmat elokuvat ovat olleet kohtaamisia ajassa ja paikassa ja syvällinen oivaltava dialogi siksi ehkä ymmärrettävämpää, täytyy muistaa että nyt seurataan kahden älykkään, toisiaan pelkäämättömän ihmisen keskustelua joilla on vihdoin hetki aikaa toisilleen. Ja loppujen lopuksi nytkin on kyse kohtaamisesta ajassa ja paikassa, vaikka Jesse ja Celine elävätkin jo yhdessä, sillä lapsista, arjesta ja työstä pyhitetään yllättäen siivu vain heille. Yksi ilta aikaa kaksin, ennen keskiyötä. Ja se rytmi ja raadollisuus on JÄÄTÄVÄÄ.
Vaikka Celine on kohtuuton ja aika äärimmäinen ja Jesse entistä itseriittoisempi enkä ollenkaan aina pidä heistä, pidän heistä juuri siksi. Se että hahmot saadaan näin tinkimättömästi eloon eikä anneta myöten kliseille, kaunistelulle tai helpoille ratkaisuille, on pysäyttävää. Vika osa on huikea, koska kumpikin uskaltaa puhua suoraan eikä aliarvioi toisiaan. Jutut on raakoja, hotellikohtaus sattuu, mutta ainakin taistellaan, eikä luovuteta. Ja miten ne sanookin juuri niin ja niitä asioita, mitä minä itsekin? Olenko niin tyypillinen nainen? Olenko niin tyypillinen ikäryhmäni edustaja? Onko ihmiset vain niin kaavamaisia rakkaudessa? Miten niin moni samaistuu näihin kuvitteellisiin roolihahmoihin? En voi selittää trilogiaa muulla kuin tekijäkolmikon omalla kokemuksella, tunne-älyllä, havainnointikyvyllä ja taidokkuudella. Ja ajalla.
En voi myöskään rankata yhtäkään osaa kolmesta yli muiden. Jos olisin katsonut ne nyt, voisin. Mutta nyt jokainen osa on ollut oman ikänsä edustaja. Ja niistä jokainen tulee saamaan vielä lisää sävyjä, kun katson ne uudestaan nelikymppisenä, äitinä, rakastuneena, romantikkona, jonkun kanssa, vanhana, omaa nuoruutta muistellen.
Ja se on todellinen tilataidekokemus ajassa ja paikassa.
kuvat täältä joka samalla lukemisen arvoinen juttu trilogian tekoprosessista – aina castingista vikaan osaan asti (vai jääkö tämäkään viimeiseksi? palaan asiaan yhdeksän vuoden kuluttua…)