Helsinki kylässä ja kylä kotona

Viime viikolla kaikissa Marimekon myymälöissä vietettiin Toriaamua. Koska keskellä talvea niitä haitarin säestämiä torikahveja ei saa edes itse Kauppatorilta, sumpit ja säestäjät oli raahattu sisätiloihin, spottivalojen alle. Ei eksynyt kahvikuppiin lokinkakkaa eikä tullut sitä torilla iskevää houkutusta hypätä hetken hurmassa Suomenlinnan lauttaan, mutta ikävä kesään kyllä tuli. Ja himo Helsinki-pyyhkeisiin. Ne on ainoat Marimekon WDC-vuoden tuotteet jotka saatan ehkä kotiimme kustantaa- jotenkin se kuosi ja etenkin värit (hassu sininen ja ei-ihan-nappi vihreä) ei ihan kolahtaneet siihen malliin että jaksaisin sentään kipoissa ja kupeissa katella. Sitäpaitsi meillä on nuo häälahjaksi saadut unelmaiset Siirtolapuutarhat, joista toivon vielä vanhana ja ryppyisenäkin aamukahvia ryystäväni. 

Pienet pakkaset ja suuret suunnitelmat tuntuvat istuvan mielenmaisemaani tällä hetkellä ihmeellisen hyvin. Edes koti-ikävä ei enää vaivaa. En tiedä tarkalleen missä kotini on tai missä tulen vielä asumaan, mutta olen tainnut päästä pahimman siirtymävaiheen yli. Tuolla Marimekollakaan en mitenkään melankolisoitunut. Tuli vaan ihana olo. Puoli vuotta on tosiaan jonkinlainen maaginen raja siinä että saa henkistä jalansijaa uudesta paikasta ja malttia katsella rauhassa ympärilleen, vertailematta kokoajan kaikkea entiseen. 

Osittain siksi ja osittain tämän kummallisen tärkeän Lily-emon muuntuneen lookin rohkaisemana vähennän jatkossa tietoisesti Jyväskylä-Helsinki-vertailupoustauksia ja keskityn päivä kerrallaan siihen, missä oikeasti olen. Henkisesti, emotionaalisesti tai fyysillisesti. Uupunut, rakastunut tai lähikaupassa. Ihan sama. Minä olen täällä, nyt, ja se on tosi, tosi ok.