Hetki menneessä

Hampaassani oli paikka ja se mureni. Sain päivystysajan naapurikylästä. Ajoin ensiapu-tapaamiseen kiireellä ja keskeytin työni keskittyäkseni hetken verran suussani vihlovan sähköpaineen parantamiseen. Parkkiksella sammutin auton moottorin ja tajusin että olinkin ehkä saapunut toiseen maailmaan. Täällä aika oli pysähtynyt.

Odotushuoneessa oli yksi viherkasvi ja tekonahkasohva. Sälekaihtimet oli vedetty tarpeettomaksi käyneen vastaanottotiskin eteen. Telkkari pyöri itsekseen. Sieltä tuli suomifilmi jota kukaan ei katsonut.

Tasan kello 14.00 nimeni huudettiin. Tohtori oli surumielinen ja puhelias. ”Vai miehen perässä Helsingistä, kaikkea sitä.” Kertoi miten mutkien kautta oli päätynyt lääkäriksi Vaajakoskelle. ”Täällä minä oon ollut, tässä samassa huoneessa, vuodesta 87 asti. Sama hoitajakin minulla on ollut, koko tämän ajan.” Suuhuni aseteltiin vanupötkö ja nurkasta kuului ääni: ”Minä alotin kyllä vuatta aijemmin, kaheksankuus. Kakskytviis vuotta siitä tulee nyt. Niin on aika menny.”

Hammaslääkäri oli hetken hiljaa ja katsoi ulos. Antoi puudutuksen vaikuttaa. ”Mutta en minä oo koskaan tänne oikeen juurtunut.”

Kuten aina hammaslääkäristä lähtiessäni, tunsin itseni veteläksi, jotenkin huonoksi. Annoin menneen ajan vyöryä ylitseni. Sukelsin melankoliaan. Ja viereisen Oksasen löytölaariin.

Löysin Nanson meriaiheisen tunikan. Se on käyttämätön ja sinikultainen, 80-luvulta. Melkein kaikki vaatteet Oksasella on käyttämättömiä ja vähintään 30 vuotta vanhoja. Niihin on kirjailtu tehtaan ja kaupungin nimi, sellaisia kuin Auran Pukutehdas, Kokkolan Kappatehdas, Teli Oy, Finn-Lassie, Design Tuote Oy.

Illalla puudutus kaikkosi ja palasin hiljalleen tähän hetkeen. Se tuntui arvokkaammalta kuin aamulla. Hampaaseenkaan ei enää sattunut. Aika oli kai tehnyt tehtävänsä.