Julkiset

Yli vuoden Jyväskylässä asumisen jälkeen minua mietityttää ihan hirveästi yksi asia.

Miten joukkoliikennetön kaupunki voi olla kaupunki? Miten tunnetaan itsensä jyväskyläläiseksi jos ei ole koskaan istunut ratikassa tai bussissa tai metrossa muiden jyväskyläläisten kanssa?

Minulle ei ole vieläkään muodostunut mitään yhteisöllisyyttä tai kokonaiskuvaa näistä kaupunkilaisista enkä koe olevani millään tavalla samassa veneessä/bussissa/junassa/ratikassa muiden täällä asuvien kanssa. En ole nähnyt yhtäkään väsynyttä töihinmenijää tai tenttiin viimetingassa lukevaa opiskelijaa, en bussinpenkkiin nukahtanutta teiniä tai aamulehteä lukevaa konttorirottaa. En koskaan pääse salaa etäältä tuntemaan sympatiaa ketään kanssaihmistä kohtaan, enkä koskaan tapaa kaltaisiani tai tarkkaile kummajaisia. Sellaiselle ei ole mitään paikkaa täällä.

Aamuni ovat tällaisia: laskeudun hissillä autohalliin, istun kuskinpenkille ja ajan yksin kaupungin ulkopuolelle. Näen enintään elottomia tienvarsi-istutuksia ja sittareita. Radio Aallon juontajat ovat kanssamatkustajiani. Jos en menisi töihin kauas autolla, sotkisin jonnekin lähemmäksi pyörällä tai kävellen. Etäisyyksien vuoksi täällä ei varsinaisesti tunneta muita vaihtoehtoja näiden välillä. ”Linkki” täällä tietenkin on, mutta joukkoliikenne käsittää sen muutamankymmentä seutulippuhintaista bussilinjaa ja niitä ei käytä kuin ulkopaikkakuntalaiset ja autottomat ikä-ihmiset tai nuoret. Sellainen koko kaupungin yhteinen tapa kohdata puuttuu.

Helsingissä parasta oli muiden kanssa jaetut aamukoomat ja metrolehdet. Siinä toisessa kiinni hyllyen sitä muodosti jonkun sanattoman, hetkellisen otannan paikallisväestöä, yhden ratikallisen helsinkiläisiä. Pirteitä, pohtivia, surullisia, väsyneitä, välinpitämättömiä, kaikki sai olla mitä oli eikä keneltäkään vaadittu mitään. Sitä vain oli osa porukkaa. Kaikki matkalla omiin puuhiinsa, kunnes illemmalla ehkä taas tavattiin.

Mutta tätä miettiessäni tajusin että eihän sellaista joukkoliikennekulttuuria ole Turussa tai Tampereellakaan. Miten siellä sitten koetaan sanatta tätä tällaista kaupunkilaisuutta? Ehkä joenrannassa tai toreilla? Ehkä ne on jo sen verran isoja paikkoja että identiteetti vaan tapahtuu.

Täällä ei ole mitään paikkaa sellaiseen. Täällä on puolihylätty, järjettömässä paikassa sijaitseva graniittiaukio joka kartassa on nimetty toriksi, mutta todellisuudessa se on kokoontumispaikasta kaukana. Sataman rantaviiva löytyy mutta niihin yhteen baarilaivaan ja kahvilaan ei koko kaupunki mahdu, eikä halua. Kävelykatu taitaa olla ainoa kaikille tuttu kansankokooja. Sen varrelle asetetuilla penkeillä voi istua ja ihmetellä jyväskyläläisyyttä. Mitä se sitten onkin. Paitsi sielläkin istuu vain mummoja ja juoppoja.

Haluan niin kipeästi uskoa että jossain täälläkin piilee jokapäiväisen kaupunkilaisuuden ilmentymä. Ehkä on joku kahvila josta en tiedä, sellainen mistä kaikki hakee aamukahvinsa ja lehtensä ja sitten toivottavat tutulle kassalle mukavaa päivää. Ehkä juna-asema? Tai sittenkin se tori, aamuseiskalta? Tai ehkä se ei ole paikka ollenkaan, ehkä se onkin jokin vuosien asumisen tuloksena syntynyt sisäinen yhteenkuuluvaisuuden tunne itse kaupungin, eikä ihmisten kanssa.

Jää nähtäväksi, tuleeko kaipuuni julkisiin säilymään vielä syksyllä, kun auto vaihtuu pyörään ja teollisuusalue yliopistokampukseen. Olisi ihanaa jos sieltä löytyisi se mitä etsin, edes jossain muodossa. Vaikka edes muutama kummajainen. Luulisi että niitä riittäisi suurkaupungilta lainaan, jos ei ihan kokonaista raitiokiskosysteemiä.

 

kuvat:favim