Myöhäisherännäisyyttä: Parenthood
Suomessa tämä kulkee tietenkin nimellä Samaa sukua. Koska nimi on noin järkky (siis samaa sukua- anteeksi mitä?? Eri sukua olisi niinkun että ei olla sukua, joten jos ollaan samaa sukua niin ollaan ihan vaan sukua, wääh), en ole sitä sunnuntain iltapäivissä huomannut ja TV-liitteissäkin se on paennut ilmeisesti katsettani.
Vasta joululoman rytmittömyyden tuoman vapaaleijailun kautta löysin sattumalta kaksi sarjaa, joista olen kummastakin aiemminkin kuullut, mutta en koskaan itse katsonut.
Toinen on How I Met Your Mother ja toinen Parenthood.
HIMYM lähti heti testiin ja floppasi tässä testistudiossa tyyliin toiseen jaksoon. Ilmeisesti kyseessä on todellisuudessa jotain all time nerokkaimpia komediakässäreitä koskaan (ainakin jos suomalaisiin ja yhdysvaltalaisiin kriitikoihin on uskominen), mutta sarja taitaa puhjeta kukkaansa vasta myöhemmillä tuotantokausilla, sillä ekat jaksot laittoivat epäilemään omaa arvostelukykyäni viihteen ja ajankäyttöni suhteen ja miettimään elämän tarkoitusta noin ylipäätään muutenkin.
Ei varsinaisesti se vaikutus mitä toivot komediasarjalta.
Siirryin siis Parenthoodiin. Ja siellä ollaan edelleen.
Huoh. Se on ihastuttava. Aivan ihastuttava. Harvoin törmää sarjaan, jossa raamitus on yhtä selkeä. Parenthoodissa keskitytään vanhemmuuden eri muotoihin. Piste. Perhe-elämään. Ison suvun väliseen dynamiikkaan ja siihen, miten järjetön ja silti luonnollinen konsepti PERHE on. Hahmot tulevat katsojalle jakso kerrallaan tutummiksi ja tutummiksi ja huomaan että pystyn ihan tosi tosi pitkästä aikaa keskittymään rauhassa kokonaiseen 45 minuutin ohjelmaan (normisti näprään pöntölläkin candyskrashia tai instaa). Jos tämä on osa koulutustani joskus mahdolliseen vanhemmuuteen, en edes häpeä opintopolku-valintaani.
Vaikka en tunne yhtäkään Bravermanien perhettä vastaavaa matriarkka/patriarkka-jättisuku-siunaus-kirous-kokoonpanoa todellisessa elämässä (tuskin tarkoitus on tunteakaan), vaikka halloween- ja thanksgiving-jaksojen community spirit ja family tradition sai niskakarvani hetkelliseksi pystyyn ja vaikka amerikkalaiset ”arvot” (baseballia ja naapurustotoimintaa) saa silloin tällöin aavistuksen turhan tiukkaa yliotetta muuten sympaattisesta ja uskottavasta meiningistä, RAKASTAN TÄTÄ SARJAA.
Joka jakson jälkeen huokaisen syvään ja toivon että olisin osa Bravermanien perhettä. Tai että tuleva oma perheeni omisi heiltä ainakin muutaman piirteen. Esimerkiksi:
Hyväksyä toiset sellaisina kuin he ovat.
Auttaa.
Kuunnella.
Antaa sukulaisten elää omaa elämäänsä ja tehdä omat ratkaisunsa.
Kunnioittaa kaikkien omaa itsemääräämisvaltaa.
Luottaa aikuisiin lapsiinsa.
Rakastaa ehdoitta, mutta rakastaa järjellä.
Kannustaa rohkeuteen.
Kehua kun kehuun on aihetta.
Syödä yhdessä.
Pelata pelejä.
Muodostaa perheen omia traditioita.
Saada suuttua ilman pelkoa välirikosta.
Pitää terve etäisyys.
Saada perheestä turvapaikka.
Olla olemassa, kun joku tarvitsee.
Juoda kuohuviiniä aina kun on juhlan aihetta.
Ottaa uudet perheenjäsenet avosylin vastaan.
Uskaltaa päästää menneestä irti.
Uskaltaa rakastaa, vaikka ei allekirjoittaisikaan toisen ratkaisuja.
Ylläolevista moni täyttyy elämässäni jo nyt. Vaan ei kaikki. Ja tiedäpä tuota, tuleeko koskaan täyttymään. Ehkä jenkkisarjan sentimentaalisuus ja järkkymätön usko ihmisen kykyyn kasvaa ja ymmärtää toisia on saanut minut vähän pehmeäksi.
Mutta taivas olkoon todistajani, tuollaisen perheen minä haluan.
Tällä hetkellä kaluan toista kautta kuin vesikauhuinen koira. Kolmosella taitaa jo pyöriä kolmas kausi. Jos mikään muu ei saa sinua tarkastamaan sanojeni paikkansapitävyyttä, tarkasta edes mieletön Dax Shepard. Entinen Punk’d-hömelö tekee tosi hienoa työtä itseään ja isyyttään etsivänä perheen kuopuksena. Eikä Lauren Grahamkaan mikään miinus ole. <3