Näenkö mä unta vai kahminko mä lunta
Otsikko ei viittaa sitten säähän, vaikka se onkin uusi lempipuheenaiheeni ja tuorein riippuvuuteni (ennustukset) eikä myöskään vallattoman kreisiin hurmoskesään jota olisin tässä viettänyt, sillä en ole, olen möllöttänyt mökillä ja taputellut kakkaa (oikeastaan sinnikäs mieheni on, mutta luen itseni siltikin osatekijäksi paikan savisessa piharemontissa).
Tästäkin huolimatta voin sanoa että mahtava meininki meneillään.
Koska olen päässyt sisään yliopistoon.
Minski alkaa haraamaan opetussuunnitelmaa vastaan!
Voi myös olla että haraaminen muuttuu vallan halaamiseksi, sillä olen tällä hetkellä tätä kaikkea: mykistynyt, pöllämystynyt, täydellisen mahanpohjainnon ja jännityksen vallassa sekä ennenkaikkea ylpeä siitä että keväällä koitin edes sisään. Ihan vaan koitin. Ja sitten pääsin, vastoin omia odotuksiani (muiden vakuuttelut ei vakuuta) ja vastoin kaikkia järjen lakeja. Mutta kai tässä joku tolkku on. Kai minä ihan oikeasti olen tervetullut sinne niinkuin muutkin. Kolmekymppisenä ja yli-innokkaana ja kaikkea.
Tämä on nyt se uuden arjen alku jota olen vartonut ja viimeaikaisten asiaintungos-kriisieni pesäke. Vastoin monien epäilyjä kaikenlaisesta tiineydestä, poikimisesta ja perheenpaisuttamisesta mieleni on ollut todellisuudessa ihan vain itsekkäästi itsessäni. Että miten saan jalasijan tästä kaupungista. Miten kehitän itseäni niin että olisin parempi ihminen ja vaimo. Miten järjestän aikaa asioille joilla on nyt väliä. Sommittelenko päiviini vain lisää tunteja (tulos=mahdotonta) vai rysäytänkö kerteheitolla paletin uusiksi? Pärjätäänkö me? Onko tämä järkevää? Mitä hyötyä tästä on? Onko aika tälle nyt?
Vaikka kaikilla asioilla on kääntöpuolensa ja opiskelu tulee olemaan vaativa, arjen aikamonopolia pyörittävä kumppani, uskon että opiskelu Suomessa on järkevää jos olosuhteet sen vain sallivat, ympärillä on kannustavia ihmisiä ja päässä järkevästi lasketut kustannukset. Sekä taloudelliset että henkiset.
Suurin tavoite on kuitenkin kaiken itsensäkehittämisen ja mielen stimulaation alla se, että päiväni pirstaloituvat ja ajankäyttöni tehostuu. Olen oman arkeni herra. Minulla on mahdollisuus tehdä jokapäiväisestä touhuamisesta mielekästä ja saada siitä pitkälle kantavaa hyötyä. Rakentaa ja ottaa vastuuta.
Kahdentoista kokopäivätyössä vietetyn vuoden jälkeen tämä tuntuu ihan hullulta! Tuntuu kuin olisin valtion valjaissa hyppäämässä ilmakehän korkeudelta mitä hirvittävimpään, pelottavimpaan, upeimpaan vuonoon, josta löydän jotain mitä en osaa vielä kai ihan pukea sanoiksi.
Mutta ainakin vapauden. Ja sen että ainakin jotain uskalsin.