Oi mä olin keikalla

Ihanan Reginan keikalla.

Vaikka keikkapaikka oli vähän hassu- olin kuullut karuja kaupunkitarinoita konstailemattoman kuppilakulttuurin edustajasta Freetimesta- liput oli tottakai hankittu, perjantaitunnelma odottava ja tukka kikkuralla. Kaikki poppikaverit oli mukana ja meininki hurja, oltiinhan me sentään tultu keikalle! Baariin! Sitä ei kertakaikkiaan tapahdu täällä turhan usein. Päässä soi valmiiksi viekää aseet ja muut sulorimpsut.

Mutta oi voi, miksi keikan piti alkaa vasta 01.00. Kellon nuorekas näyttö tuntui pilkkaavan vähitellen uupuvaa kolmekymppistä. Takana olevan työviikon uupumus ja väsy eivät ottaneet väistyäkseen vaikka lopulta estradille astuneen lempeän Iisan hymy olikin hirmukaunis (okei ihan sairaalloisen ihana… uh kade), musa soi suloisesti ja kaikki oli just niinkin siistiä kuin hyvän bändin soittaessa pitää olla. Mutta kun väsytti. Kauheesti. Kun keikka loppui vähän siinä kahden jälkeen, olisin voinut nuupahtaa narikkaan.

Soittoajat Suomessa on aivan tolkuttomia. Kukaan ei saa kaikkea keikasta irti kun meno alkaa vasta yhdeltä yöllä- ei yleisö eikä varmaan kyllä esiintyjätkään. Keskittymiskyky ei vain ole enää ihan kymppi. Ihan pöhlöö.

Muistelen että esimerkiksi Tavastialla aikaistettiin muutama vuosi sitten ihan periaatepäätöksellä viikolla soitettavia keikkoja ja viikonloppujenkin showtime koitettiin saada ruuvattua jotenkin säälliseksi. Samaa tänne Jyväskylään kitoos!

Toisaalta eipä sitä usein tule ulos tosiaan lähdettyäkään. Varmaan siinä mielessä pitäisi sitten sen yhden kerran kestää kuin muusikko/fani/mies/ikinuori. Mutta entä jos on vain tavallinen tyttö joka rakastaa Reginaa, unta ja höröaistista musiikkikokemusta?

kuvat omia