Olen myöntänyt sen.

En aina ole onnellinen.

Pikkarit valuu, ei löydy kevytkermaviiliä, hissi on aina ylimmässä kerroksessa ja miksen koskaan mennyt Sodankylän elokuvafestivaaleille.

Eilen juoksin Jyväsjärven ympäri ja maisema oli niin kaunis, että alkoi muistuttamaan merta. Siitäkin piti sitten harmistua.

Hirveä häpeä että miksi haraan tätä itselleni rakennettua maailmaa vastaan vaikka siinä on asioita juuri niinkun tahdon?! Kauhea valitus, vaikka anopin kanssa löytyi  riistalihapullien äärellä yhteinen sävel, kainalot tuoksuu vihdoin Cleanille eikä hikikarpaloille ja Pirkka on kehittänyt täydellisesti dipattavat juureslastut.

Ehkä on vain vähän ikävä asioita joita ei enää joka päivä näe. Merta ja Kurvia ja sitä karmeeta mummoa joka asemalla kysyy ”onks sul heittää kakskymppiä” vaikka markka-ajasta on jo kymmenen vuotta. Jopa sitä!

Ja ehkä koska valitus on kivaa silloin kun menee hyvin. Kuka kurjuudessa valittaa? Silloin siihen tuskin on energiaa. Olenkin aina rakastanut ystäviäni jotka ymmärtävät oikein mukavan vinkumisen arvon! Ai miten mukava vähän turhista tuhista. Mistä sitä maailmaa paremmin alkaa rakentamaan kuin oman kärsimyksensä kulminoinnista ja sitä kautta suurempien ääriviivojen hahmottamisesta. 

Näin löytyy vissiin vähitellen maailma. Ja minun onnellisuus. Siinä se on, ihan kukkeana joka päivä kurjuuden kyljessä.