OMG mä oon muuttunut
Kun Koffarin pussiviini/stokkan salaatti/kuuden tunnin auringonotto ja lököily-sessioista on siirrytty vapaa-ajan viettoon omalle mökille keskelle Suomea, ollaan tultu johonkin kulminaatiopisteeseen.
En sano, ettenkö vielä monasti viiniä Koffarissa siemailisi tai ettenkö söisi mielelläni joka päivä sushia Jyväskylän omassa Koffarissa, Kirkkiksessä (toim.huom. pääkaupunkilaisille: söpö Kirkkopuisto, ei todellakaan sama asia, mutta meillä ei ole muutakaan ja sieltä pääsee sentään kotiin välipissalle which is nice).
Mutta kyllä sen vajaapäisinkin tajuaa että mökin vapaaehtoinen remppaaminen sisätiloissa niinä ainoina aurinkoisina vapaapäivinä mitä palkollinen viikossaan saa, on jonkin rajapyykin ylittämistä. Ja se rajapyykki on aika uutta tämän Minskin elämässä.
Eli siis apua. Olenko kypsynyt pelkkään lekotteluun? Ilmaisenko itseäni nykyään tartuntapintamaalilla ja muurauslaastilla? OONKO MÄ VANHA? Joku voisi jopa sanoa: sä olet muuttunut.
Vastaus on ei, en ole vanha. Mutta kyllä, olen muuttunut. Mun mielestä ainakin tässä puhutaan vähintäänkin yhtä isosta ”end of an era”- hetkestä kuin lasten saanti, MAMA-kananuudelin syönnin lopettaminen ja se kun ekan kerran sheivasi sääret. Paluuta ei ole.
Se hätäinen väitös että arkkiesimerkit kuten aikuistuminen, kasvaminen, parisuhde, lapset ja nämä muut tällaiset muka EIVÄT toisi mukanaan jotain fundamentaalisia muutoksia elämään, on muutoksen pelkoa alleviivaavaa. Tottakai ne tuovat muutoksia elämään! Eihän niitä muuten tapahtuisi tai hankittaisi tai toivottaisi ellei juuri jonkinlainen muutos olisi tervetullutta ja haluttua. Minäkin olen toivottanut muutoksen avosylin vastaan.
Ei niiden silti kaikkea tarvitse muuttaa, ei tietenkään. Aina on asioita jotka pysyy. Niinkuin vitsit, nauru, huumori, herkut, musiikki ja ystävät.
Ainakin nuo siirtyivät mukanani puistosta maalle. Ja maalta ne viedään takaisin taas puistoon. On taivaallisen vapauttavaa huomata, että minä uskallan missata juhlat kaupungissa ja maalata tänä viikonloppuna mökin kuusipaneleeita. EN JOKA VIIKONLOPPU, hyvät hyssykät, en todellakaan, mutta mielelläni juuri nyt.
Aikuisuus on uskaltaa myöntää, että kaikella on usein joku hintansa. Myös kivoilla asioilla. Siksi tämä ei ole päivittelyä, vaan rauhaisa toteamus. Tässä on vielä pitkä matka minullakin monivuotisten mukuloiden kuten lasten ja nauriiden kasvattamiseen, mutta aloitetaan nyt niillä kuusipaneeleilla.
Sitäpaitsi – skumppa maistuu mökillä vielä paremmalta kuin fleeceviltillä.
