Täällä Jyväskylässä ne toistavat laakson omaa kaavaa. On aika hiljaista. Kävelykadulla vähän vilisee, alennnusmyyntien perässä ja jätskitötteröiden kanssa juoksevat ihmiset poukkoilevat seinästä toiseen. Katu kun on niin lyhyt ja kapea. Aurinko paistaa Asemakadulla, Lyseon seinään lankeaa viimeiset kirkkaat säteet ennenkuin ilma saostuu tuoksuisesta ja pehmeästä, monta tuntia kiviä ja mukuloita lämmittäneestä kesäillan udusta.

Monet ovat kotona. Kävelykatu hiljenee. Keskusta on enemmänkin siirtymäreitillä töistä kotiin, siellä ei pyöri tolkuttomasti sitä toimetonta nautiskelijaa joka tyypillisesti suomalaista kesäiltaa leimaa. Jotkut kuitenkin arki-iltanakin ovat uskaltautuneet humpustelemaan. Yhdessäolon ja auringosta nauttimisen tarvetta on, mutta vaihtoehdot ovat kylässä vähissä. Kävelykadun ostareiden portaat, viilentyvä Kirkkopuisto tai muutamat ketjujuottoloiden terassit muodostavat yksinkertaisen paletin josta valita. Siellä täällä kävelee turisti, opiskelija, messuvieras. Matkalla hotelliin tai yksille. Skeitin ääni kimpoaa haamumaisesti kiviseinistä ilmaan, suojatien liikennevalot tikittävät näkymättömille ylittäjille.

Mutta onhan sentään satama. Se kimmeltää kaukana. Tuo alivaljastettu kulmakunnan kruunu, joka joskus vielä tulee olemaan Jyväskylän ansaitsema vetonaula ja kansalaistorin kaltainen kiintopiste, lepää liplattavan veden ääressä ratakiskojen toisella puolella, reippaan etäisyyden päässä keskustasta. Järveä ympäröi puistot, sillat, juoksijat, satamalaivat ja illasta nautiskelijaa houkuttelevat laiturit ja penkit. Siellä on veden loiskinnan tahdittamaa elämää. Verkkaista. Ei ole kiirettä, ei hälinää. On vain lämmintä ja ravintolalaivassa kilinää ja puheensorinaa.

Mutta vieläkin on aika hiljaista.

Sitten tulee iltasoitto. Harjun vesitornin ruostuneista kaiuttimista törähtää trumpettisoolo ja kokoaa melodiallaan päivän puhteet yhteen. Se rahisee, törisee ja ehkä vähän pätkii. Mutta se on tuttuakin tutumpi luritus, kohta neljäkymmentä vuotta kesäiltoja tahdittanut perinne. Soitto summaa kuluneen vuorokauden pakettiin ja yhdistää yhdeksi minuutiksi järvenreunaisen, laaksomaisen kyläpahasen tyytyväiset asukkaat yhdeksi kesäiseksi yhteisöksi. Kaikki kuulevat saman melodian uudelleen ja uudelleen, joka ilta toukokuusta elokuuhun. Mieleen tulee muistoja. Tuntuu kesältä. Kuulostaa kesältä. Ollaan yhdessä, kotona ja kaljalla, missä nyt ollaan. Mutta täällä, ja yhdessä.

Aurinko tekee matkaa jonkun nyppylän taakse, Harjun toiselle puolen. Hiljaisuus palaa kaduille.

Muutaman tunnin päästä mennään jo nukkumaan. Valo seikkailee yksin kaduilla, pyörä tai ambulanssi suhahtaa kevyesti tietä pitkin jonnekin, ehkä sillalle. On valoisaa. Kesäiltoinahan on.