Thomas Vinterbergin uutta elokuvaa Jahti on vaikea katsoa. Tämä ei johdu vain Mads Mikkelsenin kasvoista, jotka tuntuvat olevan kuin luodut alunperin naisen ruumiiseen, mutta koska Madsista tulikin jollain oikulla mies, hänestä tuli myös maailman karismaattisin (tanskalainen) mies.

Jahdin vaikeus on siinä, että se on kaunistelemattoman totta. Me kaikki tiedämme, mihin aiheettomat syytökset voivat pahimmillaan johtaa. 

Massat nousevat yhtä vastaan ja kun on kyse etenkin lapsesta, kaikki on (muka) sallittua. Lapsien kohdalla maailma on helposti aikuisenkin näkökulmasta mustavalkoinen: lapsi ei valehtele. Ja muilta ei tarvitsekaan kysyä. Kiristetään aikuisen mentävä hirttosilmukka, koska lapsi ei valehtele.

Jahti on vaikea katsoa myös siksi, että kaikkien osapuolien saappaisiin on mahdollista asettua. Etenkin Lucaksen, jonka elämän pieni valhe syöstää raiteiltaan, mutta myös lasten ja lasten vanhempien.

Miten itse reagoisit jos kuulisit tarhan johtajalta että lapsesi päiväkodissa on syytä epäillä hyväksikäyttöä? 

Jahti kertoo ihmisen oikeudentajusta. Ihminen järkeistää itselleen asioita paniikissa ja hysteriassa ennenkuin etsii faktoja ja pian on liian myöhäistä. Oikeus pyhittää keinot. Meistä jokainen on yhtäkkiä pyhimys kun tuohon pedofiiliin verrataan ja se oikeuttaa aivan mihin vaan. Lastahan tässä vaan porukalla suojellaan.

Näin minä ainakin Vinterbergiä tulkitsin ja vielä tätäkin kirjoittaessani selkäpiitä pitkin menee kylmät väreet. Jahti on raadollinen ihmiskauhuelokuva siitä, miten tuomitsevia ja pelokkaita me olemme. Ja kuinka hirvittävän valmiita kostoon.

Jos elokuvan ensimmäiset 80 minuuttia eivät suista sinua arkipäivän raiteilta, viimeiset 10 minuuttia tekevät sen varmasti. Täytyy sanoa että todella hieno tapa lopettaa elokuva.

Jos siis vaikutut taitavista näyttelijänsuorituksista ja olet kaivannut ravistelevaa elokuvaa joka vaatii katsojaltaan peiliin katsomista, tässäpä sinulle tämän kevään helmi.