Asuin kolme vuotta Tukholmassa.

Tukholmassa parasta oli se kun ei tarvinnut miettiä rahaa, painoa, juomista, mitään. Miten tyhmä ja onnellinen sitä oli. Vapaapäivät vietin yksin tai kavereiden kanssa Tukholman keskustassa ja vaan tuhlasin rahoja. Ostin, ostin ja ostin, niin typerää ja niin huoletonta. Ei sellasta enää tehdä. Menin kotiin kaupan kautta, mietin mitä ihanaa haluan tänään syödä, ostin just sitä, joka päivä söin vain sitä mitä just tänään teki eniten mieli. Katoin telkkaria. Join jos huvitti, töihin jaksoi aina mennä. Rahaa oli aina suunnitella seuraavaa matkaa, lomaa. Hauskaa. Uusia levyjä ja keikkoja. Lounastauolla koruja ja hyvää ruokaa. Mitä tekee mieli? Haetaan kaupasta sitä mitä tekee mieli. Työt loppuu viideltä. Mitä sitten? Ei mitään suunnitelmia, vapaus, laiskuus. Senkun kuuntelet fiilistä, tunnustelet haluutko tänään hautautua peiton alle ja kattoa dvd:tä vai lähteä Tukholman keskustaan ja vaan kävellä kaduilla ja kaupoilla, vaikka reidet hankaakin inhottavasti helteellä yhteen. Niin, se oli parasta.

Mikä Tukholmassa oli pahinta? Pahinta oli paha olo ja yksinäisyys, paha olo siitä että tätäkö tämä on. Epävarma olo, ruma olo, vihattu olo. Itse itseäni vihasin. Itse söin, join, en tehnyt mitään mikä haastaa olemista mitenkään. Helppoa elämää joka ei tyydyttänyt, kun siitä saatu oli niin katoavaa. Irtsari, ponnari, finni. Mistä ne päivät koostui? Ei mistään. Ilmaa, huttua. Mitä niistä muistan? Tunnelbanassa istumisen, kaipuun äidin luokse. Pikkusiskon kanssa valvomisen yöllä, äidin valitus suputtamisesta. Yksinäisyyden. Vähitellen kasvavan varmuuden siitä, että näin on aina. En ehkä kykene koskaan käsittelemään toista ihmistä elämässäni – liian paljon hävettävää. Liikaa luurankoja, kamalia tapoja, epävarmuutta. Pulppuava päältä, silti luotaantyöntävä. Minä. Hain pizzan. Ostin jäätelöä Konsumista. Hain kebabia. Hain leffan videovuokraamosta. Jäin kotiin. Lähdin ulos mutta en halunnut valokuviin, ehkä sellaisiin joissa näkyy vain pää. Mitä oikeastaan Ruotsissa tein? En mitään. Pelkäsin pelkoa, että jos tämä on tässä. Jaksanko tätäkään ikuisesti.

Sitten muutin pois. Ei siksi että Tukholma sen teki, Tukholma oli vain hyvä minulle. Minä opin rakastamaan itseäni vasta kun palasin Helsinkiin. Mikä latteus, mikä onni. Opin vaatimaan itseltäni sitä, mihin pystyn.

Ja nyt voin sanoa näin. Että todella elin, koska se tuntuu joinain päivinä niin paljon, ja niin pahalta, ja niin hyvältä. Vaikka päivät olisi tässä, minäkin ehdin vähän vanheta.