Koulussa luetaan Tove Janssonin Pappan och havet.

Miten tuskaisaa se oli aluksi ruotsiksi! Ajattelin kokoajan niitä pieniä ruotsalaisia lapsia joille kirjan kuuleminen ääneen luettuna on varmasti maagisinta tarinankerrontaa koskaan, ja samalla kaikkia niitä aikuisia suomalaisia opiskelijoita joille kirjan lukeminen on takeltelevaa tuskaa.

Mutta päästyäni yli merellisen sanaston ja maalailevan adjektiiviaallokon, kirja aukeni läpi rivien. Miten kärsivällinen Muumimamma onkaan! Ja miten kylmä ja surullinen Mörkö! Ja voi mitä kirja kertookaan ihmisestä. Ei peikoista lainkaan. Tove Jansson on mahtava kirjailija eikä mikään ikä tai aika tule sitä tässä maailmassa ikinä muuttamaan.

Pappa raahaa perheen kolkkoon saareen koska on kyllästynyt olemaan toimeton ja epätärkeä kodissaan. Hän haluaa olla isä ja pitää perheestään huolta. Niinpä veneeseen lastataan Muumipeikko ja Pikku Myy (joka on kirjassa adoptoitu) ja Muumipeikon äiti- hassua muuten miten Pappa ja Mamma kutsuvat toisiaan lapsensa vanhemmiksi! Matkalle Muumimamma tekee tietenkin mukaan voileipiä ja kahvia, koska mikään ei ole niin mukavaa kuin seikkailu ja eväslaatikko.

Saaressa jokainen neljästä hahmosta (kaikki paitsi Pikku Myy, joka nukkuu yksin metsässä ja kihertää läpi kirjan) kokee erilaista yksinäisyyttä. Jopa lempeä Mamma toivoo, että äiditkin saisivat joskus leikkiä. Hän nukahtaa tarkoituksella piiloon omenapuun alle, eikä välitä vaikka perhe hetkeksi huolestuu. Majakkaan hän piirtää laaksoa muistuttavia kuvia, jotta koti-ikävä hellittäisi.

Pappa tahtoo ymmärtää merta. Hän pelkää epäonnistuvansa majakanvartijan roolissaan, eikä voi ymmärtää miksi meri ei noudata sääntöjä. Hän tahtoo rakentaa, tehdän jotain suurta, olla tärkeä- mutta päätyy toteamaan vain miten vaikeaa on olla isä.

Kun Pappaa ahdistaa kontrollin puute, Muumimamma tekee voileipiä yöllisten painajaisten karkoittamiseksi ja tuo lautasellisen karamelleja vaivihkaa piristykseksi. Muumimamma ymmärtää aina.

Muumipeikko etsii saarelta kauniita asioita, omaa pelkoaankin uhmaten. Hän menee rohkeasti öisin rannalle ja odottaa kerta toisensa jälkeen näkevänsä meren päällä laukkaavat merihevoset. Rannalla on kuitenkin joku, joka odottaa vuorostaan näkevänsä Muumipeikon.

Muumipeikon vakaumus pitää merenhuuhtomista lasinpalasista, salapiiloista metsässä ja merihevosilta tippuneista hopeakengistä on järkyttävän liikuttavaa. Hänkin on vain pieni peikko jolla on omat tärkeät asiat joista löytää turvaa. Ja vaikka Pikku Myy välillä kiusaa, Muumipeikko tietää ettei kukaan pidä salaisuuksia tallessa niin hyvin kuin Myy.

Kamalin/kiehtovin/surullisin hahmo on kuitenkin Mörkö.

Mörkö, ruotsiksi ”hon”. Mårran. Möröllä ei ole ystäviä, Mörkö on vain tyhjä ja kylmä eikä muuksi muutu vaikka haluaa. Se tietää, että jos joku näkee tai koskettaa, silloin on itsekin olemassa. Muuten ei ole mitään. 

Öisin se hakeutuu valojen läheisyyteen ja sammuttaa ne tahtomattaan, sillä Mörkö jäädyttää kaiken allaan ja eikä siinä sen jälkeen voi enää koskaan kasvaa mitään. Luontokin pelkää Mörköä.

Koska mikään ei ole niin pelottavaa kuin yksinäisyys.

kuvat: täältä, täältä ja täältä