Olen elänyt koko elontynkäni ilman marjastusta tai sen suurempaa säilöntäviettiä. Äiti kyllä pakasti aina pari lootaa Kontulan ostarilta haettuja lötsiä mansikoita talveksi piiloon eikä niitä kukaan sieltä pakasteesta syönyt, enintään vierasvaratorttua niistä kai tehtiin. Sukupolvet ylittäväksi perinteeksi siitä ei siis ollut.

Mutta nyt on humpan juoni kuulkaas muuttunut! Kovasti ihmettelen että mitä sitä ennen talvisin oikein söi, kun viime vuonna vetelin ehtoo toisensa jälkeen aikahaarukalla syys-huhtikuu iltapalaksi säännöllisen vakkari-bulsun tai turkkilaisen. Keon päälle vihmoin sitten marjaa niin että heikotti. Viikonloppuisin sai vieläpä lisätä hunajaa kylkeen! Niin hyvää, parempaa kuin ananasrahka (ne ajat olkoon ikuisesti takana) ja armollisempaa kuin mikään jäätelö tai sokerijogurtti. 

Marjat kertakaikkiaan pelastaa talven. Kesällä niitä pitää syödä koska niitä on ja niitä saa ja ne on niin hyviä, mutta talvella ne yksinkertaisesti pelastavat hengen. Olen liian pihi Beroccaan ja tarpeeksi perso sipseille, jotta talven aneeminen huonovointisuus toteutuisi. 

Marjojen nipsiminen iltaisin on taivaan ja maan ja tässä tapauksessa vielä oman maan lahja. Kaikki muut turvallisuudentunteet ovat halpoja illuusioita verratuna siihen fiilikseen, kun pakkanen tirsuu ääriään myöten itse kerättyjä tai perattuja marjoja ja tietää, että edessä on monta kuukautta varmaa vitamiinia ja hyvää makua.

Ja jos ei äidin, niin ainakin kansakunnan perinne siirtyy jälleen yhden sukupolven verran eteenpäin: tuo suloinen, ikuinen pelko ruoan loppumisesta. Ah.