Ei se sarja!

Vaan rakas entinen työläisbulevardini, jota halkoo sporan kolina ja pöyheät puut. Seitsemän vuoden aikana ylitin kadun tuhansia kertoja laittomasti puikkelehtien Valintatalo-koti-bussipysäkki-Alepa-koti-väliä ja mitä pitempään siellä asuin, sitä vikkelämmiksi jalkani ja rakkaammaksi korttelit kävivät.

Lopulta päädyin muuttamaan saman kadun varrella kolmeen eri kertaan. Siitä tuli mun katu. Välillä kyllä käväisin Kumpulassa ja sieltä suunnistin luonnollisesti Tukholmaan, josta tie vei vielä yhden Töölön vuoden kautta lopulta takaisin kotiin. Tälle kadulle.

Jokainen niistä kolmesta asunnosta kuvasti omaa aikaansa ja kaikissa niissä tein elämäni sekä hölmöimpiä että fiksuimpia vetoja. Yhdessä oli turkiskuoriaisia, toisessa maailman kapein porraskäytävä ja kolmannessa törkylehtipiilolla varustettu kellari. Lihoin ja laihduin ja sain ystäviä ja opin tapetoimaan ja maalaamaan. Hiukseni kasvoivat taas pitkiksi ja myinValtterissa sitä mukaa roinaa pois kun ostin pienellä palkalla lisää. Opin urheilemaan. Katsoin kaikki Dawsonit. En missannut yhtäkään Lintsin päättäjäistä. Hankkiuduin eroon telkkarista. Opin tekemään itse sushia. Ostin elämäni ensimmäisen nahkatakin ja hävitin sen. 

Kämppikset, työpaikat ja paikallisen kebabravintolan omistajat vaihtuivat mutta apteekki, kirjasto, seiskan ratikka ja sisäpihan Jape pysyivät. Tuolla minusta tuli aikuinen ja tuolla minä kasvoin.

Lapsuuden Itä-Helsinki ansaitseekin sitten ihan oman muistelonsa.