Mun mies lentäisi kanssani ympäri maapallon jos sen voisi tehdä puolen tunnin nousu-lasku-sykleissä. Siinä on ihminen jonka pelkkä ajatuskin monituntisesta metalliputkisessiosta ilman minkäänlaista itsemääräämisoikeutta ja säällistä jalkatilaa tutisuttaa ahdistuksen partaalle… Minä taas istuisin lentsikassa vaikka minkä mantereen yli jos pehvan alle isketään vaan nahkainen makuutuoli, nassun eteen elokuvia, tarjoilu ja ne kuumat käsikääreet ja koko köykistely palkitaan edes pienellä arjesta irtautumisella. Olen maksava ihmisvauva, hoitakaa minut lomakohteeseen!

Lentokoneen paksut kääntyvät ovet, oma lukuvalo, pikkupaketoidut elintarvikkeet ja laskutelineiden kolina- oh la laa… enkä oikeasti edes vaadi businessluokan kohtelua. Pelkkä pleasure riittää. Maailma on muusani! Tuokaa kärrystä lisää niitä minitölkkejä! Irroitetaan turvavyöt! Luetaan turvaohjeet! Otetaan kuvia pakkashiutaleista ikkunassa! Leikitään että me ollaan osa jotain eksklusiivista onnellisuuden löytäneiden ihmisten piiriä ja meillä on asiat painottoman hyvin koska me ollaan matkalla lomalle!

Öö… vai kotiin?

Tiedän nimittäin yhden tunteen joka yhdistää sekä huvi- että liikematkustajia. Sekä kaltaisiani lapsellisen lomaeuforian syövyttämiä romantikkoja että tuskaisan työmatkan raiskaamia ihmisloppuja. Tämä yhdistää myös minua ja miestäni.

Nimittäin kotiinpaluu. Arjesta irrottava loma palkitaan muistoilla, lähentymisillä ja avartumisilla, mutta ennenkaikkea kotiinpaluulla. Koti on paras, aina ja uudestaan, jokaikisen matkan jälkeen. Mikään ei saa kiintymään taas kotiin niinkuin maailmalla käynti. Ihaninkin hetki poissa kotoa solahduttaa arkiolot takaisin oikeaan, suloiseen uomaansa.

Se että menin naimisiin uteliaan mutta matkustus-aran ihmisen kanssa, oli tiedossa. Se että tänä vuonna ollaan käyty jo Venäjällä, Berliinissä, Tukholmassa ja Tallinnassa, ei ollut yhtälailla odotettavissa.

Että viime yönä kello 2:42 tämä samainen ihminen ajoi tyynen rauhallisena meitä lentoasemalta vielä yöksi kotiin, antoi mun nukkua pelkääjän paikalle käpertyneenä ja haki tyytyväisenä yökahvin Tuuliruusun Nesteeltä vaikka korvat poksui vielä paineentasausta. Ei motkottanut sanallakaan loputonta sukkulabussissa seisomista eikä huokaillut koneessa viereen pelmahtaneen viinankatkuisen viiksituheron mollukkanenää tai tuominnut sen ansiosta koko ilmailualaa.

Se taitaa olla osoitus ainakin siitä miten paljon me rakastetaan kotia. Niin paljon että kohta varmaan lähdetään taas hetkeksi sieltä pois.

Mut ei ihan vielä.

kuva:http://favim.com/